Mä olen ollut nyt kaksi ja puoli viikkoa Suomessa. Ja tiedättekö. Mulla on ikävä Ruotsia. Tukholmaa.

Mulla on ikävä mun ystäviä ja sitä kuinka meidän ei välttämättä tarvinut edes tehdä mitään, kuinka voitiin vaan olla. Mulla on ikävä Dovasia ja P2-juomia, joihin on lorautettu silmää iskevän baarimikon toimesta ekstrasenttilitra jos toinenkin vodkaa. Mulla on ikävä fikaa ja sitä, että ihmiset kehtasivat ja uskalsivat elää ja käydä ulkona arkisinkin. Mulla on ikävä sitä, että on ihan normaalia käydä ravintolassa syömässä vaikka tiistai-iltana jos huvittaa eikä tarvitse olla mikään spesiaalikeissi. Mulla on ikävä tyhmiä, ruotsalaisia avaimia, jotka laitetaan lukkoihin näin suomalaisittain väärinpäin. Mulla on ikävä sitä, ettei ikkunoissa ole kaihtimia. Vapaana kulkevia koiria. Julkista liikennettä. Ihania lähikaupan myyjiä. Mun terveysaseman hoitajia ja lääkäreitä. Kruunuja. Ruotsalaista pinaattia. Kalkon falukorvia. Ruotsalaista lähdevettä. Ruotsalaisia mainoksia Instagramissa ja Facebookissa. Rix FM:n Rix Morronzoo -ohjelmaa. Sitä kuinka ulkona pimeällä kävellessä ei tarvinut pelätä. Meidän lähi-ICA:n kuumaa partasuista miesmyyjää, joka kehui mun tatuointeja kerran. Muun muassa.

Arvatkaa mitä mä olen tehnyt nämä kaksi ja puoli viikkoa. Olen istunut kotona nenä kiinni pääsykoekirjoissa. Kavereihin olen pitänyt yhteyttä tekstiviestein, ruotsiintuneisin kavereihin soitellen puolin ja toisin. Olen katsonut SM-liigaa televisiosta. Olen käynyt tallilla ratsastusharrastuspaloa ruokkien. Tänään kävin ensimmäistä kertaa elokuvissa äitini kanssa.

Ruotsissa mä olisin varmaan käynyt ainakin kaksi kertaa baarissa. Ulkona syömässä ainakin kerran viikossa, kahvilla muutaman kerran lisää. Olisin nähnyt kavereita ihan kasvotusten, olisin käynyt katsomassa ne jääkiekkopelit urheilubaarissa. Elokuvissakin olisin ollut rento, varmasti nauranut.

Suomi laahaa aika jäljessä sosiaalisissa tilanteissa. Mulla oli elokuvissa todella jäykkä olo. Kukaan ei puhunut mainosten aikana eikä rapistellut. Piti olla hiljaa ja koko ajan joutui ajattelemaan sitä omaa olemistaan. Ruotsalaisissa elokuvissa mä en muista, että olisin ikinä joutunut miettimään koko session aikana, että miten mä nyt käyttäydynkään tässä. Siellä sai olla ja elää mukana. Sai nauraa, henkäillä, itkeä, kuiskia kaverille, taputtaa joskus jopa kesken elokuvan, liikkua istuimessaan... Täällä hymähdeltiin ja elokuvan päätyttyä lähdettiin hiljaa pois.

Masentavaa.

Kiitos muuten kaikille lukijoilla ja kommentoijille myötäelämisestä ♥ Nimittäin näillä päätesanoilla tämä blogi hiljenee iäisyydeksi.

Mulla on ikävä ruotsalaisuutta.