Vähän hassua blogata jostain muualta kuin kodista. Ruotsikodista. Suomikodista. Arlandan lentokentältä. Helsinki-Vantaan lentokentältä. Nyt bloggaan Pojan parhaan kaverin, mun mammabestiksen kotoa. Kello on melkein 10 perjantai-iltana. Tää päivä on ollut yksi iso katastrofi.

Tyttö meni tänään viimein kouluun vaikka näyttikin keskiviikkoisen dental operationinsa jälkeen edelleenkin vähän chipmunkilta. Päivän aikana siivoilin paikkoja, juoksentelin asioilla, nukuin päikkärit ja kävin suihkussa. Sitten olikin jo aika hakea penskat. Jouduin ottamaan ison auton, koska oli tarkoitus ottaa kyytiin neljä penskaa ja pari aikuista. Nahisteltiin parkkiksella yhden isän kanssa siitä, voiko se oikeasti pitää harmaata Hollister-hupparia ja harmaita Hollister-höntsiä yhtä aikaa, ja sitten tapeltiin lasten kanssa maasturin takimmaisten penkkien kanssa, ja lopulta saatiin nekin alas ja ajeltiin ostoskeskukseen.

Siellä tuli dilemma kun froyo-paikassa ei käynytkään AMEX eikä mulla ollut tarpeeksi käteistä ja Mamma ilmoitti, että metro ei kulje ja että hän on jumissa lähellä keskustaa. No, lähettiin ajelemaan kotiin, mutta Mamma laittoikin viestiä, että MTR heitti korvaavat bussit peliin ja on matkalla. Heitin pojat nopeasti kotiin ja käskytin välipalalle ja olemaan sotkematta paikkoja. Sitten takaisin ostarille, tytöt Mamman luo ja itse hakemaan sushia lapsukaisille. Sitten kotia kohti, matkalta otettiin se näiden vanha auppari L kyytiin. Tässä vaiheessa meidän aikataulu kusi ja pahasti.

Siivottiin lasten kanssa niiden huoneet ja pakattiin yökyläilyä varten. Heittelin vähän omiakin kamoja kasaan, siivoilin oman huoneen ja pistin pyykkejä paikoilleen. Sitten sainkin vanhana tarjoilijana käskytyksen kiillottamaan aterimia, taittelemaan lautasliinoista ruusuja (lapset kanteli kun kerran tein niille...) ja kattamaan pöytää. Yhtäkkiä kello olikin vartin yli kuusi, ja helpottuneena pakenin kotoa neljän lapsen kanssa. Mamma huuteli ovelta, että kiitoskiitos, meikä paineli menemään läppäri kainalossa ja reppu olalla lapsia hoputellen.

Ajelin ekana pojat mammabestiksen kotiin, sitten tiputin tytöt YH-isin luo, kävin kaupassa ja ajelin sitten takaisin mammabestiksen ja poikien luo. Mammabestis miehineen päättikin lähteä puolisen tuntia myöhemmin, joten hengailin keittiössä sen kanssa, juteltiin mukavia. Se luuli mua jenkiksi. Korjasin asian ja sitten päästiinkin ylläripylläri suomalaisten juomistavoista. Jooh. Se miehekekin tuli siinä kotiin samalla kun hain poikia alakerrasta syömään, ja se pisti heti Meghan Trainorit soimaan ja tanssitti poikia. Kävi suukottamassa vaimoaan poskelle ja halikin sitä siinä vähän. Niin ällöttävän rentoa ja suloista, että olin vähän kateellinenkin kun meillä ei ole tuollaista. Pojat söi ja pariskunta lähti siinä illanviettoonsa, ja lupailin, että saavat olla niin kauan haluavat. Kattelin, että Max tässä lähellä on alltid öppettttttt, voisi T:n kanssa toistaa torstain mässäilyt.

Nyt istuskelen sohvalla poikien kanssa ja katsellaan leffaa. Kello on puoli yksitoista. Ei väsytä. Huomenna jos juhlisi vaikka S:n synttäreitä ja tsilleen. Hyvä fiilis.

Kakkososaa pukkaa! Kuvitellaan, että perhe valittu ja treffattu, ja molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä toisiinsa. Sitten alkaakin paperihommat. Onneksi Suomen ja Ruotsin välillä säätäminen on yllättävän helppoa kun vertaa vaikkapa Yhdysvaltoihin tai Kanadaan. Oletan, että olet jo tsekkaillut, että olet ihan valid candidate, joten en ala enempää selostella niistä asioista. Mutta yksinkertaisesti sanottuna: suomalainen pääsee Ruotsiin tuosta vain. Seuraavassa osassa selitän lisää siitä itse muuttamisesta, mutta puhutaas nyt tästä soppariasiasta.

osa I: perheen valinta // osa II: sopimuksen tekeminen

Ruotsilla ei ole virallista au pair -sopimusta, mutta muutama lakipykälä muistaakseni kyllä löytyy. Harmi vain/onneksi nämä tuntuvat olevan perheille vain hataria ohjenuoria, sillä asiat tuppaavat heittelmään molemmin puolin. Täällä au pair -nimikkeellä maahan tuleva saa työskennellä maksimissaan 25 tuntia viikossa ja hänen on pakko hakeutua ruotsin kurssille. Palkkion on oltava ainakin 3500 kruunua ennen veroja - verojen jälkeen käteen jää muistaakseni 3029 kruunua. Kuitenkin kuten sanottu, näistä näkee kaikinlaisia versioita. Itse tosiaan työskentelen sen noin 40 viikkotuntia ja lunastan 5000 kruunua kuukausipalkkiota. En ole käynyt kielikurssia enkä tulekaan käymään ellen erikseen omasta tahdostani halua, sillä olen täällä englanninkielisen järjestön ns. kautta. Oikeastaan mun nimike ei edes ole au pair, vaan live-in nanny. Joten ottakaa huomioon, että olen kirjottanut nämä ihan oman tietotaitokokemukseni perusteella ;)

Tee työsopimus. Älä työskentele pimeästi. Tai työskentele vain, mutta pyydä paperille ainakin työtunnit, työtehtävät, palkalliset ja palkattomat lomat, vakituiset vapaat, palkan määrä, palkkapäivä, ylityökorvaukset, mitä on sovittu perheen kustantavan sulle ja se, kenellä on loppupeleissä vastuu. Netistä löytyy erilaisia sopimuspohjia, ja niistä voi myös aina ottaa mallia ja tehdä ihan oman. Auppareita kohdellaan helposti kuin kotiorjia, joilla ei ole muuta elämää, joten asioiden on hyvä olla mustaa valkoisella. Esimerkiksi jos sopimuksessa lukee, että viikonloput vapaita ellei erikseen sovita, perhe ei voi odottaa, että jäät lyhyellä varoitusajalla viikonloppuna lapsia vahtimaan. Noilla kustannuksilla tarkoitan sitä, että usein Tukholmassa perheet ovat valmiita maksamaan aupparin SL-kortin ja puhelinliittymän sekä joskus myös esimerkiksi kuntosalijäsenyyden tai jotain vastaavaa.

Ota myös huomioon se, että varsinaisesti aupparit eivät saa palkkaa vaan palkkiota. Tämä on tärkeä varsinkin siinä vaiheessa kun ilmoittaa Kelalle ulkomailla oleskelustaan!

Työtunnit ja -tehtävät
Aupparilla tunnit voivat olla mitä tahansa kahdestakymmenestä neljäänkymmeneen tuntia, ja varmaan tuon haitarin molemmin puolin vaikka yleisin onkin varmaan se tuttu ja turvallinen 25 tuntia. Mulla on 40h/viikko, mutta ei tunnu yhtään siltä. Työtuntien kanssa käsi kädessä kulkee työtehtävät. Mitä olet valmis tekemään? Tukholmassa monilla perheillä on ainakin kerran viikossa käyvä siivoja, jolloin aupparille jää yleensä vain päivittäisiä juttuja kuten pyykit, tiskit ja imurointi. Mitä pienemmät lapset, sitä enemmän jälkien siivoamista - meillä lapset siivoavat itse omat jälkensä, mä pesen vain lasten pyykit ja vaihdan heille lakanat, mutta jälkimmäisessäkin hommassa penskat auttavat jos ovat kotona. Mulla kotitöihin kuuluu pyykkääminen, lasten lakanoiden vaihto, tiskikoneen tyhjennys aina aamuisin, keittiön imurointi pari kertaa viikossa, roskien vienti ulos, postin haku sekä kierrätettävien vienti kierrätyspisteeseen. Lisäksi teen arkisin kaikki ateriat ja siivoan niiden jäljet, ja käyn kaupassa. En ole missään vaiheessa kokenut, että tässä olisi liikaa tekemistä. Kaikki on ripoteltu pitkin viikkoa, joten tuo 40 tuntia töitä ei todellakaan tunnu 40 tunnilta töitä!

Mikäli perheellä on siivoja tai mahdollisesti muita työntekijöitä, pyydä saada tavata heidät. Mä esimerkiksi tapasin meidän siivojan ekaa kertaa siten, että se tuli hyräillen vierashuoneeseen ja mä aiheutin sille sydänkohtaukset jo pelkästään paikoillani olemalla. Loppujen lopuksi tullaan tosi hyvin toimeen ja se onkin tärkeä, koska se pyörii täällä kuitenkin kuudesta kahdeksaan tuntia aina kerran viikossa, ja yleensä mä olen samaan aikaan talossa. Oon lukenut kauhutarinoita, joissa auppari ja siivoojaa eivät ole tulleet toimeen keskenään, ja siivooja sitten on jättänyt aupparin huoneen/kylppärin siivoamatta tai muuta vastaavaa. Joten tutustukaa muuhunkin palvelusväkeen, loppupeleissä ne on kuitenkin periaatteessa teidän kollegoita!

Lisäksi mun vastuulla on meidän toinen auto, josta pääsenkin seuraavaan, työtehtäviä vähän sivuavaan aiheeseen, ajamiseen. Mä ajan tolla "mun" autolla suoraan sanoen ihan helvetisti. Ajelen sikin sokin pitkin koko lääniä, välillä vähän kaupungissa, välillä vähän landella. Nyt tän mun melkein vuoden aikana oon ajanut auton mittariin yli 10 tuhatta kilometriä. Kun takapenkillä istuu jonkun toisen lapset, täytyy olla hyvä ajamaan. Täytyy luottaa omaan ajokykyyn, täytyy uskaltaa olla varma autoa käsitellessä. Mä olen aina ollut auton ratissa kuin kotona eikä mua pelota ajella edes keskustassa, joten oon pärjännyt hyvin. Mun perheellä olikin ykköskriteerinä excellent driving skills ja heti ekana sainkin ajaa itseni metroasemalta talolle hostäidin arvioidessa apparin paikalta mun menoa. Oon kuulemma niin lasten kuin vanhempienkin mielestä tähän mennessä paras kuski. Suomalaisella ajokortilla saa ajella myös täällä, joten jos sellanen on taskussa niin ei muuta kuin rattiin! Liikennesäännöt ovat aika samat kuin Suomessa, mutta kanssakuskit ovat huomattavasti mukavempia. Kirjoittelinkin postausta ruotsalaisesta liikenteestä jo syyskuussa!

Kuitenkin Tukholman julkinen liikenne toimii tosi hyvin, ja esimerkiksi aivan keskustassa asuva perhe ei välttämättä omista autoa ollenkaan! Me kuitenkin asutaan vähän ydinkeskustan ulkopuolella ja lasten harrastukset ovat aina välillä niin kaukana ja niillä on niin paljon tavaraa mukana, että sinne on pakko ajaa autolla. Koska toi meidän BMW on "mun" auto, niin mä myös pidän siitä huolen. Tankkaan, huollan, pesen, fiksaan, vaihdatan renkaat. Tähän mennessä ei ole tarvinnut kuin katsella öljyjä, pitää tankki täynnä, täyttää lasinpesunestesäiliö ja siivoilla sekä sisä- että ulkopuoleltakin. Renkaatkin vaihdatan liikkeessä, jossa perhe säilöö talvi/kesärenkaansa. Helppoo ko heinänteko. Muistakaa kuitenkin laittaa sopimukseen se, kuka on vastuussa viime kädessä. Jos sinä kolaroit, maksatko sinä kulut vai hoitaako perhe ne? Kuka maksaa esimerkiksi omasta mokasta johtuneet parkkisakot?

Vapaapäivät ja lomat
Pakolliset vapaat täytyy ehdottomasti mainita jollain muotoa. Muuten perhe voi pitää sua töissä joka päivä. Ja sitähän ei kukaan jaksa. Useimmiten auppareilla on lauantai ja sunnuntai vapaata, mutta tiedän monia, joilla on satunnainen päivä viikolta vapaa. Nämä ovat perhekohtaisia juttuja, ja yleensä ihan täysiä vapaapäiviä ei edes saa - aina siellä keikkuu se ellei erikseen sovita -pikkuprintti. Mulla on ollut keskimäärin kerran kuussa viikonloppuduunia enkä ole ikinä joutunut olemaan kokonaista viikonloppupäivää lasten kanssa. Välillä jos olen vain loikoillut kotona niin olen luvannut katsoa lasten perään (mutta olemaan tekemättä mitään muuta) jos vanhemmat haluavat mennä jonnekin tai vaikkapa hakenut toisen lapsista treeneistä kotiin kun kotona on pitänyt kiirettä. Tollaisia pikkujuttuja, joissa voi hyvin perheenjäsenenä avustaa. Jos tiskikone sattuu just lauantaina menemään läpi niin, että mä olen keittiössä, niin kyllä mä sen tyhjennän. Ihan yhtä lailla mä olen tän talon asukas ja käytän niitä tiskejä, joten miksen tyhjentäisi? Kaikkea ei tarvitse ajatella työnä.

Palkalliset ja palkattomat lomat on taas sellainen, mitä moni ei mieti. Mutta miettikää. Ei kukaan jaksa työskennellä useampaa kuukautta putkeen pelkillä viikonloppuvapailla. Mä tein töitä elokuusta lokakuuhun kunnes sain viikon loman, ja toi muutama hassu kuukausi oli jo tosi lähellä kipurajaa. Lomista on hyvä sopia, että X määrä lomaviikkoja, joista Y palkallista. Mahdollista myös sopia, että yksi tai useampi loma suuntautuu koti-Suomeen ja perhe maksaa lennot. Mun sopimuksessa on, että kun perhe lähtee lomalle niin saan asua täällä ja käyttää perheen luottokorttia ja autoa elämiseen vaikka he eivät olekaan täällä. Jos haluan lähteä Suomeen, maksan liput ihan itse. Tää on toiminut tosi hyvin, sillä aina kun kaikki perheenjäsenet ovat samaan aikaan lomalla, koko perhe lähtee muualle reissuun ja mä saan jäädä yksin tänne!

Mulla on sopimuksessa, että several weeks of unpaid vacation, three weeks of paid vacation, ja tää maksettu loma on kesälle sijoittuva. Tähän mennessä oon lomaillut palkattomasti kesällä viikon ja myöhemmin kaksi viikkoa, lokakuussa viikon, joulu-tammikuussa kaksi viikkoa sekä helmikuussa viikon. Oon saanut aina luvan lähteä pyhinä kotiin ellei erikseen sovittu ja perheen puolesta voisin lentää vaikka viikonlopuksikin kotiin. Kesällä tulen lentämään kotiin pariinkin otteeseen parhaan ystäväni lakkiaisiin ja pikkusisarukseni konffikseen, molemmat tulen saamaan mitä suurimmalla todennäköisyydellä vapaaksi. Näitä on tosi helppo sopia kunhan vain ilmoittaa ajoissa!

Joustavuus ja ylityöt
Liittyy ihan yleisesti sopimuksen kaikkiin kohtiin, ja on ehkä arvostettavin ja odotetuin ominaisuus aupparissa. Ei tarvitse alentua kotiorjaksi, mutta ei myöskään voi olettaa, että lasten kanssa kaikki sujuu kuin silloin joskus sovittiin. Joskus lapsi on kipeä ja sopimuksenmukainen päivävapaa vaihtuu sairaan penskan hoivaamiseen. Joskus vanhemmat jäävät jumiin töihin ja työpäivä loppuu sopimuksenmukaisen kello kuuden sijaan vasta yhdeksältä. Joskus (kuten eilen) lapsi saa hammasraudat ja sitten sattuu ja itkettää ja vuotaa verta ja haluaa vaan lojua kainalossa koko päivän, ja sitten joutuu juoksemaan apteekkiin ja vielä työajan jälkeen ajelemaan ensiapuun.

Tällaisten tapahtumien varalta on hyvä sopia ylityöt ja ylityökorvaukset. Mä saan X kruunua jokaiselta ylityötunnilta, ja lasken ylityötunteja vaan silloin kun teen selkeästi ylimääräistä. Jos äiti on tunnin tai pari myöhässä kotoa, ihan sama. Jos joudun koko päivän vahtimaan kipeää pentua, lasken koko päivän työpäiväksi. Vinkkinä vaan: älä tee ylitöitä ilmaiseksi (ainakaan liikaa!), älä anna olla hyväksikäytettävissä. Saa sanoa ei. Aina ei ole pakko jäädä. Mä oon pari viikonloppupäivää viettänyt lasten kanssa ihan palkattakin, koska ei ole ollut omia suunnitelmia ja oon halunnut antaa vanhemmille esimerkiksi kahdenkeskisen päivän tai jotain vastaavaa. Vähän omatunnon mukaan voi aina ajoittain joustaa ;)

Perheen kustantama asuminen ja eläminen
Sopimukseen kannattaa myös pistää maininta asutuksesta. Nyt kun mietin, tämän olisi voinut laittaa myös tuohon edelliseen postaukseen, mutta meni jo... Kuitenkin, asutko omassa huoneessasi talossa? Onko sulla oma kylppäri vai joudutko jakamaan lasten kanssa? Vai oletko live-out auppari? Millaisella sopimuksella perhe vuokraa sulle ulkopuolista kämppää? Miten pääset perheen luo? Katso myös, että sopimuksessa mainitaan, että vapaapäivinä ja vaikka olisit sairas, hostperhe silti tarjoaa sulle asutuksen ja ruoat. Uskokaa tai älkää, mutta se ei ole kaikille itsestäänselvyys...

Palkka
Sitten päästäänkin palkka-asioihin!! Tämä ehdottomasti mustalla valkoiselle ja katsokaa, tarkistakaa, tuplatarkistakaa, että siellä lukee, että X määrä kruunuja tulee asumisen ja ruoan LISÄKSI, niin kukaan ei ala vetämään teillä palkasta ruokarahoja tai osaa sähkölaskusta tai muuta typerää. Palkan lisäksi on hyvä sopia, kuka maksaa verot. Sinä itse vai hostit? Mulla hostit maksavat verot, eli saan itse käteen täyden palkan, mikä on tosi jees. Ja mikäli sulle maksetaan palkka käteisenä tai tilille hostien kädestä, pistäkää se palkkapäivä ylös ja pitäytykää siinä. Järjestöissä on se hyvä, että palkka kilahtaa aina tilille päivänä X. Tiedän parikin aupparia, jotka aina joutuvat odottelemaan palkkaansa kun hostit unohtavat... Kyllä T, puhun susta.

Tosiaan monille auppareille kustannetaan lisäherkkuja. Yleisimpiä ovat varmasti ruotsinkurssit, SL-kortit ja puhelinliittymät, mutta esimerkiksi T sai muistaakseni pari personal trainer -käyntiä ja salikortin, ja A:lle maksetaan jokaviikottainen jooga. Tai eihän se vittu siellä käy, mutta you get the idea :D Näistä kannattaa olla jonkinlainen maininta, mieluusti lisäherkun hinnan kera. Just in case.

En osaa sanoa menisikö matkakulut lisäherkkuihin, mutta whatever. Maksaako perhe sun lennot tai laivat Ruotsiin ja takaisin? Kuka maksaa jos haluat lähteä lomalle Suomeen? Mihin summaan asti perhe on valmis korvaamaan matkakuluja? Annetaanko summa sulle vai hoitaako perhe koko matkan varauksen? Mustaa valkoisella kiitosssss.

Irtisanomisaika
Viimeinen, mutta samalla yksi tärkeimmistä asioista on varmasti irtisanoutuminen. Mulla tämä on kaksi viikkoa molemmin puolin, eli jos vaikka tänään äiti täräyttäisi mulle, että etsitään uusi au pair, saat potkut niin mulla on kaksi viikkoa vielä töitä. Tai jos mä ilmoitan tänään, että nyt mä haluan lähteä, niin mulla on kaksi viikkoa vielä töitä. Oon kuullut mitä erilaisimpia irtisanomisaikoja, joten nämä on varmaan tosi perhekohtaisia. Irtisanoutumisjuttujen yhteydessä suosittelen lämpimästi avoimuutta perheen kanssa - kerro jos joku on huonosti ja pyydä perhettä kertomaan jos joku on huonosti. Silloin kukaan ei pahoita mieltään eikä kukaan ajattele toisesta paskaa selän takana ja sitten hymyile kasvotusten. Sulla on oikeus tietää jos teet perheen mielestä jotain väärin, ja perheellä on oikeus tietää jos koet jonkun asian epämukavaksi. Puhukaa puhukaa puhukaa.

Mutta nämä sopimusasiat ovat aina niin henkilökohtaisia, että ne on hyvä puhua huolella läpi perheen kanssa ja aina välillä kaivaa esille jos jokin kohta kaipaa päivittämistä.

Voi jumaliste mikä määrä asiaa. Liikaa asiaa. Liian vähän kuvia. Print screenejä. Whatever. Yritän pukata kolmannen osan siitä itse muuttamisesta ja duunin aloittamisesta ulos viikonlopun aikana! Nyt silmiin sattuu ja nenässä kutittelee intialaiset mausteet ja selässäkin tuntuu ikävälle. Lisäksi Poika päätti tänään, että mä vihaan sitä, ja kuiskasin Tytölle salaa, että se on mun lempparilapsi. Oon hirvee auppari. Teidän ei pitäisi ottaa multa neuvoja ollenkaan.

Mun eka vuosi on melkein taputeltu. Ihan hullua. Tässäpä tällaista kolmiosaista postaussarjaa. Heti ekana se tärkein, eli perheen valinta. Näissä ei todennäköisesti tule olemaan kuvia, koska mun seuraavat päivät tulee menemään aika hyvin F:n hoivaamisessa. Raukka sai hammasraudat viime viikolla ja niitä on rukattu oikein antaumuksella. Tänään hammaslääkärin huoneesta mulle tuli selkeesti itkenyt tyttö tupot suussa. En ole muuta tehnyt tänään kuin maannut sohvalla Tyttö sylissä ja aina välillä hakenut sille lisää kipulääkettä ja uuden tupon suuhun. Mutta mulle iski ihan järjetön inspis tällaiseen postaussarjaan, koska itse olisin kaivannut tällaista sillon kun hain auppariksi! Mutta ei ollut! Nyt on! Toivottavasti Google löytää...

osa I: perheen valinta // osa II: sopimuksen tekeminen

Perhe/työnantaja, koti/työpaikka. Perheen valitseminen on mun mielestä se tärkein homma koko prosessissa. Mieti nyt, oot menossa vuodeksi (tai lyhyemmäksi tai ehkä jopa pidemmäksi aikaa) ulkomaille, ja aikatauluista ja rahasta riippuen takaisin koti-Suomeen pääseminen voi olla hankalaa. Siksi pitää löytää perhe, jonka kanssa mätsää. Ei mitään sellaista no kai mä sit tän otan -fiilistä, vaan täytyy tulla se tänne mä haluan -kutina vatsanpohjaan. Ruotsissa on helppo käydä tapaamassa perhettä ihan face-to-face, niin mäkin kävin - vietin yhden kivan lauantaipäivän täällä perheen kanssa ja kun mun lento kotiin alkoi lähestyä, tiesin, että tänne mä haluan. Se oli tosi vahva tunne, ja oon ilonen, että se tunne on pysynyt samana kaikkien vastoinkäymistenkin jälkeen.

Se isoin tekijä, eikös? Kaikki se paska hömppä isosiskoista ja blaa blaa on ihan huuhaata. Ne lapset tulee tuskin kohtelemaan sua kuin sisarusta. Sä olet niille vanhemmista seuraava, ja ajan kanssa - mikäli lasten kanssa mätsää ja osaat näyttää niille kaapin paikan ilman että saat ne samalla pelkäämään sua - susta tulee niille myös tuki ja turva. Lapsista tulee oikeasti rakkaita loppupelissä, ja silloin ei ole enää niin väliä, mutta varsinkin alussa on tärkeä, että olet valinnut perheen, jonka lapset kuulostaa sulle sopivilta.

Määrä
Tämä on mun mielestä ihan ensimmäinen juttu. Mulla ehdoton maksimi oli kaksi - koin, että yhden kanssa tulisi helposti tylsää, mutta että kolme olisi jo liikaa. Mieti miten paljon jaksat ja miten paljon aikaa lapset tulevat viemään. Esimerkiksi mun lapset harrastavat eri juttuja, joten normaaliarkipäivät ovat mulle melkoista juoksemista paikasta toiseen. Miten paljon lapset ovat kotona? Tulevatko lapset toimeen keskenään ilman keskinäisiä murhayrityksiä? Pystykö ottamaan vastuun useammasta lapsesta, riittääkö sulla silmät ja keskittyminen seurata kaikki samaan aikaan?

Ikä
Kun on asettanut itselleen sen maksimimäärä, voi lähteä rajaamaan ikää. Muistaakseni itse olin päättänyt haitarikseni 6-12 ikävuotta, sillä haluisin kouluikäiset lapset. Minkäikäisistä lapsista sulla on kokemusta? Keksitkö helposti tekemistä myös nuoremmille muksuille? Haluatko vaipanvaihtorumbaan tai kuunnella pyyhkimään-huutoja vessasta? Haluatko päivät vapaaksi? Kuinka vanhoja lapsia jaksat passata ilman silmien pyörittelyä? Tyttö täyttää ihan kohta 12, ja oon nyt alkanut kovasti puskemaan sitä itsenäisempään tekemiseen - en siivoa sen jälkiä enkä tee sille välipaloja, koska se pystyy itsekin. Odotan innolla ekoja teineilyoireita...

Lasten luonne ja mielenkiinnonkohteet
Muita asioista, joita kannattaa ajatella ja ehdottomasti kysellä, ovat ne jo aiemmin mainitut harrastukset sekä luonne. Millaisiin känkkäränkkäkohtauksiin pitää valmistautua? Joutuuko lasten kanssa tappelemaan joka päivä pienistäkin asioista? Ovatko lapset itsenäisiä? Ovatko aktiivisia ulkoilijoita vai telkkarin ääressä viihtyä sohvaperunoita? Mistä lapset pitävät? Mun mielestä lasten kanssa täytyy olla yhteisiä mielenkiinnonkohteita. Mä tiesin sen ekan visiitin perusteella, että Pojan ja mun juttu tulee olemaan jääkiekko, pleikkaripelit ja pihalla palloilu, ja että Tytön kanssa meillä on samankaltainen musiikki- ja telkkarisarjamaku. Täällä ollessa ollaan Tytön kanssa hitsauduttu vaan enemmän yhteen ja mä oon innostunut sen pianonsoitosta ja tanssijutuista, ja se on tykännyt kun mä kokeilen kaikkia kampauksia sen tukkaan ja tehdään kaikkia kasvohoitojuttuja kimpassa.

Lasten terveys
Käykää ehdottomasti läpi lasten terveydentila, mahdolliset krooniset sairaudet sekä erikoisruokavaliot. Mitä jos lapsi on autisti? Tai vaikkapa ADHD-lapsi? Sairasteleeko lapsi koko ajan? Pitääkö lasta pitää vähän kuin pumpulissa? Tarvitseeko sun huolehtia mahdollisista lääkityksistä? Esimerkiksi mun vastuulla on Pojan aamu- ja yleensä myös iltalääkkeet. Aamulla neljä eri purkkia tai pakettia, illalla kolme. Meni hetki aikaa oppia nämä. Kannattaa myös mainita jos omassa terveydentilassa on sanomista, tai jos on jokin erikoisruokavalio. Mä en kyllä kertonut mun laktoosi-intoleranssista, mutta mun pähkinäallergian takia ollaan otettu kaikki pähkinät ruoista pois. Lasten ruokavalioista on hyvä puhua muutenkin, etenkin jos sun kohdalle lankeaa kokkausnakki. Jaksaisitko kokkailla vaikkapa keliaakikolle? Entäpä liha-allergiselle?

Uskonto ja sen harjoittaminen
Myös perheen uskonto on tärkeä juttu. Meillä on kristittyjä ja hinduja, mutta kukaan ei harjoita uskontoaan ja multa toivottiin, etten mäkään harjoittaisi. Kuitenkin tiedän yhden perheen, jossa aupparin odotetaan esimerkiksi tulevan sunnuntaimessuun ja osallistuvan rukouksiin ja niin edelleen. Kannattaa aina varmistaa, ettei kukaan joudu epämukavaan tilanteeseen!

Miten hyvin ruotsi sujuu? Entäpä englanti? Tai ehkä haluat parantaa jotain neljättä kieltäsi? Tukholmassa parasta on kansainvälisyys. Täältä löytää varmasti perheen, jonka taloudessa toinen tai kolmas kieli on joku ihan muu kuin ruotsi tai englanti. Mulle oli tärkeää, että perhe on englanninkielinen, koska halusin ensisijaisesti parantaa englantiani, ruotsi tulkoot siinä sivussa jos on tullakseen. Itse sanoisin, että älä hyvä luoja lähde suomalaiseen perheeseen. Ymmärrän, että on kivaa kun voi omalla äidinkielillään puksuttaa menemään, mutta siinä samalla menettää sen hurjan mahdollisuuden oppia suomen rinnalle "toinen äidinkieli". Mun englanti on nykyään yhtä hyvä kuin suomikin - ei ehkä ääntämiseltä, mutta minkä mä suomiaksentilleni voin - ja suuri osa ajatustoiminnasta ja refleksilausahduksista (esim. au on nykyään ouch, kiroamiset lähes poikkeuksetta englanniksi, öööö on ummmm ja niin edelleen...) on englanniksi.

Mä voin ihan heittämältä nimetä ainakin tanskalaisia, saksalaisia, ranskalaisia, hollantilaisia, venäläisiä, italialaisia, unkarilaisia ja eteläamerikkalaisia perheitä tältä alueelta, ja kaikissa noissa perheissä puhutaan omaa äidinkieltä, englantia ja usein myös ruotsia. Miettikää mikä mahdollisuus vahvistaa vaikkapa lukion lyhyttä saksaa! Ota huomioon, että jos lapset ovat pieniä, he todennäköisesti puhuvat vain yhtä kieltä tai vaihtoehtoisesti sitä toista kieltä huomattavasti vahvemmin kuin toista. Mikäli toinen vanhemmista on ruotsalainen ja perhe on asunut Ruotsissa koko lasten elinajan, lapset puhuvat todennäköisesti Ruotsia ensisijaisena kielenään. Toisaalta taas pienten lasten kanssa riittää varmasti vain ruotsin perusteet, ja sitten pitääkin alkaa miettiä vanhempia - millä kielellä haluat kommunikoida heidän kanssaan? Kuitenkin pitää pystyä kertomaan ongelmista lasten kanssa ja muutenkin puhua arjesta. Tärkeää on, että uskallat avata suusi myös sillä vieraalla kielellä eikä eteen tule mitään perinteista suomalaisten mutku emmä kuitenka osaa oikein ni oon sit hiljaa -muuria.

Mikäli perheen äidinkielenä on vaikkapa englanti, ruotsin osaaminen ei ole ollenkaan must. Tukholma on kansainvälinen paikka, täällä kaikki puhuvat englantia. Kerran arviolta 80-vuotias mummeli tuli kysymään multa ruotsiksi suunnitusapua. Sanoin, etten valitettavasti osaa ruotsia tähän hätään, ja täti vaihtoi näppärästi englanniksi ilman turhia pausseja. Ihan oikeasti, ainoa ei-englanninkielinen tyyppi, jonka kanssa olen täällä asioinut, oli vanhempi katsastusmies ja sitten eräs kassasetä Hemsköpissä. Kaksi ihmistä. Vau. Ruotsin osaamattomuus ei siis ole este eikä mikään!

Juttele entisten auppareiden kanssa. Juttele perheestä, heidän elämästään täällä. Mun kohdalla kävi hassusti, koska tapasin ja vietin paljon aikaa mua edeltäneen aupparin kanssa, mutta se ei kertonut mulle ollenkaan perheen ongelmista. Nyt kun mietin, niin olisi kyllä pitänyt tajuta, että jotain "vialla" kun se aina niin epämääräisesti vastaili. Mutta täällä ollessani oon myös tutustunut ja ystävystynyt täällä yhä asuvan ja toisessa perheessä aupparina toimivan L:n, näiden kolmen vuoden takaisen aupparin, kanssa sekä päässyt yhden jos toisenkin tapaamaan visiitille tulleen vanhan aupparin. Kuulin vasta näiltä vanhemmilta auppareilta vanhempien ongelmista ja nuoremman lapsen temperamentistä, toi mua edeltänyt kun tosiaan ylisti perheen maasta taivaisiin. Mä olisin arvostanut, jos se olisi maininnut, että joo, noi vanhemmat nyt aina välillä tappelee niin että ikkunalasit helisee, mut ei se oo mitään vakavaa. Mutta ei.

Muiden auppareiden, varsinkin samassa perheessä olleiden, kanssa on hyvä muistaa luottamus. Totta kai täytyy kunnioittaa perhettä ja vanhempia, mutta välillä täytyy päästä puhumaan omista mielipiteistä ja omista, vanhempien toimintatapoja vastaan olevista toimintatavoista. Mulla on käynyt hyvä tuuri, koska L on ihan huipputyyppi! Heti kun uskaltauduin avata vähän mieltäni sille niin sieltä on tullut tukea ja samankaltaisia kokemuksia. Jaetaan myös sellainen salaisuus, että kumpikaan ei ikinä vaihdeta lasten lakanoita joka keskiviikko vaan joka toinen...

Joten jos vanha auppari kertoo sulle jotain tällaista, kunnioita sitä luottamusta. Tuskinpa ne vanhemmatkaan kamalasti arvostaa sitä entistä aupparia jos menet heidän luo ja toteat, että joo, X sanoi, että Y on ihan hirvee painajaislapsi ja huutaa ja rääkyy aina, niin ja sano se kans et te tappelette iha hirveesti ja sitä vitutti kuunnella aina, nii ja se ei ees vaihtanu lakanoita joka viikko. Ei ois kivaa kellekään.

Oon nyt pääosin suunnannut nämä postaukset nimenomaan Tukholmaan auppariksi haluaville, mutta Tukholma paikkana on niiiiiiin laaja käsite. Mä en periaatteessa edes asu Tukholmassa jos lähdetään oikein pilkkua viilaamaan. Suur-Tukholma kuitenkin käsittää niin paljon pinta-alaa, että huh huh. Perheitä on varmasti joka puolella, joten paikkaa saa ja pitääkin valita. Mä tykkään mun naapurustosta - lähellä merta, lähellä ja tarpeeksi kaukana keskustaa. En voisi kuvitella asuvani esimerkiksi Värmdössä tai Vallentunassa - liian kaukana. Olisin halunnut asua jossain keskustan tuntumassa, kuten Södermalmilla parin kaverin tavoin, mutta what can you do. Ja jos haet paikkaa nimenomaan Tukholmasta, vastaan tulee varmasti myös lähellä olevista kaupungeista perheitä. Esimerkiksi S asuu Nyköpingissä, joka on palttiarallaa sata kilometriä etelään. Täytyy oikeasti miettiä, että kestääkö pää asua samalla alueella yli kahden miljoonan ihmisen kanssa vai voiko paremmin pienemmässä kaupungissa, josta kuitenkin pääsee helposti Tukholmaan? Esimerkiksi Södertälje ja Norrtälje ovat todella lähellä Tukholmaa, mutta huomattavasti rauhallisempia paikkakunta. Mieti, mitä haluat aupparielämältäsi ja mitä et - kaipaatko jokaviikonloppuisia bileiltoja vai haluatko mieluummin hengailla perheen parissa mahdollisimman paljon?

Yleensä perheet hakevat aupparia, joka voi aloittaa loppukesästä tai vaihtoehtoisesti alkuvuodesta. Itse sanoisin, että paras aika hakea perhettä on maalis-toukokuu (kesän lopulla aloittavat) ja loka-joulukuu. Moni perhe aloittaa haut hyvissä ajoin ellei kyseessä ole hätätilanne tai vastaava. Esimerkiksi mun perhe aloitti paniikissa haut maaliskuussa kun senhetkinen auppari halusikin lähteä jo kesäkuussa. Mähän aloitin sitten heti toukokuussa. Mutta esimerkiksi nyt mun piti helmikuussa tehdä päätös siitä jäänkö vai en, koska hostäiti halusi aloittaa jo haut. Elokuussa aloittavalle aupparille. Jep.

Toinen aikajuttu on työsopimuksen pituus. Useimmat perheet haluavat vuoden - lyhyempi aika on varsinkin nuoremmille lapsille aika paska juttu - mutta paljon näkyy myös kesäaupparihakuja ja puolen vuoden hakuja. Näistä saa varmasti puhuttua perheen kanssa! On hyvä ottaa huomioon muun muassa se, että KELAn mukaan et voi oleskellä väliaikaisesti ulkomailla ja kuulua Suomen sosiaaliturvan piiriin kuin 12 kuukautta kerrallaan. Muistaakseni pitää olla siinä välissä taas Suomessa tai menetät sosiaaliturvan?? En ole tarkemmin perehtynyt, vaikka pitäisi... . . .. ... ... .. ... Heh.

Mun mielestä vuosi on ihan hyvä "aloitus". Se on iso sitoutuminen, mutta antaa tarpeeksi aikaa henkilökohtaiseen kasvamiseen ja itsenäistymiseen. Vuoden jälkeen myös aika hyvin tietää, että onko tää paikka jo ihan läpi koluttu vai pitääkö vielä jäädä. Mä valitsin jälkimmäisen, ja onneksi mun perhe halusi mun myös jäävän. Kannattaakin työskennellessä aina välillä miettiä, että ootko oikeesti hyvä auppari. Mä oon aika paska laittamaan ruokaa ja joskus unohdan pyykit kuivausrumpuun koko päiväksi, mutta hostmum sanoi, että ei se ole siitä kiinni. Se on muun muassa siitä kiinni, että lapset luottaa muhun enemmän kuin aiempiin auppareihin ja että ne tykkää viettää aikaa mun kaa.

Mä sanoisin, että aina kannattaa työskennellä sillä tavalla, että perhe ei halua luopua susta. Hivelee kanssa itsetuntoa ja egoa ihan kivasti.

Jee! Paljon tekstiä, paljon infoa, paljon mielipiteitä. Kommenttia?? Seuraavassa osassa puhutaan sopimuksen tekemisestä!

Lupaan lupaan lupaan nyt alkavalla viikolla kirjoittaa ainakin kolme postausta. Niidenkin kohdalla tulee varmaan sama dilemma kuin tämänkin postauksen kohdalla: tiedän aiheeni, mutta en osaa tuoda ajatuksia sanoiksi. Kuitenkin tänään mä yritän pitkästä aikaa. Ja tällä kertaa tän postauksen on inspiroinut tämä viikonloppu, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan taas muistutti mua siitä, kuinka Tukholmaan lähteminen on mun elämäni tähän mennessä paras päätös.

Koska tää on ensisijaisesti au pair -blogi, aloitetaan perjantaista ja lapsista. Vein Pappan torstaina lentokentälle ja haen sen sieltä seuraavana perjantaina, joten ollaan neljän hengen perhe tän viikon ajan. Mammalla oli perjantaiksi suunniteltu illallinen ja konsertti ystävien kanssa, ja mä ihan mieluusti sen hänelle soin kun se pääsee niin harvoin viettämään yksin aikaa ystäviensä kanssa. Niinpä hain koulusta omat lapset sekä molemmille kaverit mukaan, ja istuin loppuillan kotona neljän pennun kanssa. Ihan parasta, koska silloin ne viihdyttävät toisiaan eikä tappeluitakaan synny kun omat pennut on niin helvetin vieraskoreita. Riehuivat vielä ulkona sen koko valoisan ajan vaikka taivaalta kovasti yritti sataa lunta, ja sisälle tultuaan ehdottivat lautapeli-iltaa. Ehdin ottamaan osaa Afrikan tähteen ja yhteen Clue-kierrokseen, jonka jälkeen lähdin ajelemaan kohti meidän kantisthaikkumestaa. Sitä ennen kiirehdin kuitenkin Systemin kautta hakemaan vähän alkomahoolia, Mamma kun sanoi tulevansa kotiin kymmenen ja kahden välillä, ja mä hölmönä herättelin toiveita baari-illasta T:n kanssa.

Lapset söi safkansa ja linnoittautuivat sohvalle pelailemaan Xboxilla kunnes ensin haettiin yksi pois ja sitten toinen. Sitten olikin jo sen verran myöhä, että passitin ensin Pojan suihkuun ja sillä välin heitettiin laskettelukamat Tytön kanssa ullakolle. Poika tuli suihkusta, käskytin Tytön sinne ja sitten asettauduttiin sohvalle tahkoamaan änäriä pari peliä ennen iltapalaa. Tyttö sai juuri hammasraudat, joten syöminen on vähän jäänyt eli syötiin Pojan kanssa kaksin, samalla facetimesin keski-Ruotsin laskettelureissulta kotiutuvalle S:lle kuulumisia. Huonon junanettiyhteyden takia puhelu jäi vain puoleen tuntiin, joten pelasin vielä yhden pelin änäriä Pojan kanssa. Sitten olisi ollut aika mennä sänkyyn rauhoittumaan ja lukemaan tabletilta kirjaa vartiksi, mutta Poika neuvotteli vartin tablettiajan yhdeksi änärimatsiksi, joten sillä mentiin. Voitettuaan tämän viimeisen pelin (oon niin julma kun annan niin harvoin lasten voittaa :D) Poika meni hammaspesun ja iltalääkkeiden jälkeen ongelmitta sänkyyn, ja mä menin alakertaan Tytön kanssa juttelemaan sun muuta. Lopulta varttia vailla kymmenen sammutin valot Tytönkin huoneesta, ja siivoilin itse keittiötä ja TV-huonetta. Ajattelin, että kyllä se Mamma kohta tulee, se kun ei ikinä ole kamalan myöhään ulkona.

Se vyöryi enemmän tai vähemmän humalassa kotiin siinä vähän kahden jälkeen, heräsin ovenpaiskomiseen ja tassuttelin sitten alakertaan katsomaan, että onko tää ihan tosissaan meidän Mamma. Olihan se. Yritin jutella päivästä, mutta ei siitä tullut oikein mitään. Sain kuulla olevani paras auppari ikinä ja että se on tosi iloinen kun jään ja toivoo, että jään vielä joulun jälkeenkin. Silmiä pyöritellen saatoin Mamman makkariin, ihan vain siksi, ettei aiheuttaisi lapset herättävää melua siinä matkalla... Ja ei muuta kuin itsekin nukkumaan huvittuneena.

Lauantaipäivä meni nopeasti, vahdin vähän lapsia ja tein niille aamupalaa kuin Mamma nukkui. Pelailtiin lautapelejä ja otettiin ihan rauhassa. Päivemmällä Mamma lähti vielä pyörähtämään asioilla, mutta lapset päättivät mennä ulos, joten mä sain chillailla itsekseni sisällä HBO Nordicin kanssa pari tuntia. Luksusta. Mamma tuli kotiin, mä pääsin lenkin kautta suihkuun ja sitten hirveää kiitoa fillarilla metroassalle vodkamixit laukussa kilisten. Pullonavaajakin unohtui siinä hässäkässä, joten eka pullo aukesi Slussenin aseman roskiksen nurkkaan.

Tiedän, että mulla on kirjoitettu sääntö siitä, etten mainitse tarkkoja paikkoja, mutta Dovas ansaitsee sen. Dovas on pieni baari Södermalmilla, ja me ollaan suomityttöjen kanssa käyty siellä sen verran, että yksi baarimikoista tunnistaa ainakin mut ja eilisen jälkeen vissiin myös T:n. Se on pubi, joka on aina melkein täynnä eikä siellä ole mitään tanssilattian kaltaistakaan saatika sitten mitään klubirenkutusta, mutta mä tykkään.

Oltiin tosiaan liikkeellä kaksin T:n kanssa eikä ollut suunnitelmissa ainakaan mulla muuntautua isommaksi porukaksi, mutta meidän kanssa pöydän jakaneet pojat (joista toisesta sanoin heti pöytään istuttuani T:lle, että onpa symppiksen näkönen..........) keskeyttivät meidän keskustelun ja kysyivät, että ollaanko suomalaisia vai virolaisia. Long story short, muutaman tunnin päästä istuttiin aika humalassa viereisessä mäkkärissä syömässä nugetteja ja puhumassa meidän kamalimmista onnettomuuksista. Herra Symppis oli myös kertonut mulle, että sillä on viisi kissaa. Oli tosi lähellä, ettei mun sisäinen kissanainen lähtenyt rääkyen Herra Symppiksen matkaan. Kotimatkalla ihan omaan kotiin sitten räsäytin vahingossa fillarilla meidän bemariin (onneksi jälkiä jättämättä) ja omassa huoneessa kaaduin sänkyyn todeten, että mulla ei ole ollut yhtäkään ruotsi-iltaa, jolloin mulla olisi ollut sänkyyn kaatuessa näin paha olo.

Nauroin. Onnesta. Niin kauan kunnes vatsaan sattui niin paljon, että teki mieli oksentaa. Sittenkin hymyilytti.

Tänään heräsin aamulla ensimmäisen kerran 7:27, ja Mammalta oli tullut viesti, että ei hän tarvikaan apua ja että hän heräsi tänään aikaisin ja ehti käydä salilla nyt aamusta ennen kuin lapset heräsi. Onnellisena kaaduin takaisin sänkyyn ja nukuin tyytskärinä kahteen asti kunnes heräsin kolmanteen maailmansotaan alakerrassa. Kotiläksyt ja futis aiheena. Siinä sitten viestailin kavereiden kanssa ja lopulta raahauduin Skypeen T:n ja S:n kanssa lähinnä puhumaan meidän eilisistä "dokasit sit koko palkan, hieno homma" -illoista kunnes päätettiin T:n kanssa lähteä syömään keskustaan. Vanha kunnon Soft Kök & Bar, ja siellä pizzaa ja calzonea naamaan vaan. T oli heikko ja ekaa kertaa elämässään tyyliin jätti ruokaa lautaselle. Mä olin paras ja ekaa kertaa elämässäni söin kokonaisen pizzan.

Kotiin tultua istuin Tytön kanssa alakerrassa jonkin aikaa sen synttäreistä jutellen, ja samalla eksyttiin juttelemaan pojista. Kuten mä olin jo aiemmin aavistellut, Tytöllä on ihan hurrrrrrrrrrrrrja ihastus yhteen niiden luokalla olevaan poikaan. Koska olen symppis auppari ja halusin leikkiä sellaista isosiskoa kun oman pikkusisaruksen kanssa vaan voi, kerroin sille sitten Herra Symppiksestä. Tytön mielestä mun pitäisi ehdottomasti rakastua siihen, koska viisi kissaa. Olin samaa mieltä, mutta mulla oli ehkä ne kissat se pääpointti siinä. Hups.

Nyt loppuillan oon köllötellyt sängyssä lukien Gillian Flynnia ja kuunnellen viime kesän renkutuksia ja tekstaillen kavereille. Ihan hassua, että kaikki nuo kaverit, joille oon tänään tekstaillut, on sellaisia, jotka olen tavannut täällä. Mun parasta ystävää lukuunottamatta. Eilenkin baarissa kerroin pojille, että T on toinen mun parhaista ystävistä tällä hetkellä. S joskus sanoikin tän mulle, mutta hassua, että on pitänyt tulla Ruotsiin asti löytämään ihania suomalaisia ystäviä. S:n ja T:n ohella mulla on myös muutama muu paikallinen ystävä, joille voin puhua ihan kaikesta. Nää ihmiset on mulle kaikki kaikessa. Nää ihmiset on mun koti.

Mua pelottaa kohdata se päivä kun joku lähtee. Kun mä lähden. Kun vaihdetaan ne maagiset let's stay in touch -sanat vaikka tiedetään, että ne on täyttä hevonpaskaa.

Mä oon niin onnellinen täällä. Mä olen kuin eri ihminen. Parempi ihminen. Mä en ole enää se ihminen, joka nauraa kiusallisesti baarissa juttelemaan tuleville ihmisillä. Mä en ole enää se ihminen, joka leikkii kuin ei kuulisikaan kun joku tulee kaupungilla kysymään reittiohjeita. Mä en ole enää se ihminen, joka mieluummin istuu kotona kuin lähtee ulos kavereiden kanssa. Mä en ole enää se ihminen, jolla on vain pari hassua oikeaa kaveria ja muut on facebookystäviä. Ei, mä olen se ihminen, joka halaa uudet tuttavuudet illan päätteeksi ja toivoo, että pääsee tutustumaan paremmin. Mä olen se ihminen, joka istuu vaikka yksinään Gamla Stanin laiturilla nauttimassa auringosta ja luureissa huutavasti musiikista. Mä olen se ihminen, joka ei pysty laskemaan ihmisiä, joille voi vaan heittää randomisti viestin let's go fika, kahdella kädellä.

Mä oon niin onnellinen enkä mä halua ikinä lähteä Tukholmasta. Sori äiti, ei mun sydämen pitänyt jäädä tänne.

Ei, en ole kuollut. Mutta niin. Previously on this blog... Jäänkö vaiko enkö? Siivoilin muuten yksi aamu tietokoneelta tiedostoja. Löytyi Mamman viime huhtikuussa mulle lähettämä Family Summary, jossa on siis kerrottu perheestä ja vanhemmista ja rutiineista. Sitä lukiessa tuli sellainen fiilis, että en mä halua, että toi äiti lähettää tän jollekin toiselle. Ja nyt kun katselen tätä postaustakin kuvittavia kesäkuvia... Oon niin onnellinen täällä. Ja onnekas. Siltikään en pääse eroon ruotsiinjäämisvaihtoehtoa seuraavasta what ifistä.

Varmaan tyhmäkin osasi tästä lopetuksesta päätellä, että tännehän meikä jää. Miksi ei? Tein asiasta päätöksen jo torstaina, ja laitoin sen saman tien viestinä Mammalle. Ettei vaan mieli menisi taas jossitelun puolelle. Yllättäen olo ei muuttunut. Ajattelin, että päätöksen tekeminen olisi jotenkin maailmaa mullistava. Olo olisi kevyt, helpottunut, jopa loistava. Mutta ei. Samalta se tuntui, varsinkin kun heti seuraavana päivänä jouduin aamukahdeksalta suuntamaan Pojan kanssa sairaalaan kun hiihtolomalla tapahtunut aivotärähdys vaivaa yhä. Odoteltiin siellä lasten puolella tunti, josta meidät lopulta ohjattiin neurologiselle odottelemaan vielä pari tuntia kunnes päästiin kuvauksiin.

No, sieltä sitten lähettivät meidät yliopistolliseen, joten käytiin kotoa hakemaan mulle iPad, laturi ja kuulokkeet sekä Pojalle kirja ja evästä. Ja hyvä, että haettiinkin, sillä yliopistellisen lasten puolella odoteltiin taas pari tuntia kunnes päästiin röntgeniin uudelleen ja siitä taas vähän aikaa kunnes magneettikuvauksiin. Oltiin noin puoli kuusi kotona, onneksi kanssavanhemmista oli apua ja sain Tytöllekin kyydin koulusta kotiin ihan vain tekstaamalla YH-isälle! Pitkä päivä takana.

Maanantaina ja tiistaina poika meni sentään kouluun, loppuviikon oli kotona. Keskiviikkona otettiin aika railakkaasti yhteen kun mun olisi pitänyt olla palvelemassa herraa ihan tauotta. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa tiskasin, kädet vaahdossa hanan juostessa, ja kuulin epämääräistä huutoa taustalta. Huusin takaisin, että en kuule, jos on asiaa niin tuu tänne sanoo. Kuului vaan kovempaa huutoa. Toistin ystävällisen pyyntöni viisi kertaa. Ei mitään. Kun sain tiskit tiskattua ja käteni pestyä, menin toiseen huoneeseen, jossa Poika makasi sohvalla, ja kysyin, että niin mitä. Sain takaisin huutopotkuraivarivastauksen, että laturi tippui lattialle ja mun olisi pitänyt olla sitä nostamassa. Selitin, että on ihan okei jos se on mun kanssa kotona, mutta silloin pitää ymmärtää, että mulla on kotitöitä tehtävänä. Tästäpä vasta huuto alkoi. Maailman kamalin ihminen, tosi ilkeä sille, miksi olen tahallani ilkeä, miksen voinut kuunnella aiemmin, miksi oon näin tyhmä ja bla bla.

Lopulta se yritti poistua tilanteesta, jolloin ihan tyynesti bodyblokkasin sen, koska sen pitäisi pikkuhiljaa oppia, ettei se voi vaan poistua epämukavista tilanteista, jotka se itse luo. Kyselin rauhallisena, että miten olen ilkeä ja että ymmärtääkö lapsi, että kyse ei ollut siitä ettenkö olisi kuunnellut vaan siitä etten kuullut. No, Poika tyynesti löi ja tönäisi mua, tömistellen sitten yläkertaan. Annoin olla. Vittu ihan sama. Oli meillä yksi kiva hetki kun tein pannareita ja sitten koristeltiin niitä. Sitten taas tapeltiin siitä, saako päänsäryn takia kotiin jäänyt poika pelata videopelejä.

Torstaina Mamma jäi onneksi kotiin. Sehän tosin tiesi mulle koko päivää kotiorjana, koska jotenkin toi aina keksii mulle tekemistä jos mulla on aikaa hengähtää. Ajelin taas ympäriinsä asioilla ja tein ruokaa ja siivosin ja viihdytin pikkuherraa sillä välin kun Mamma kävi salilla. Eli annoin sen pelata tabletilla, koska ei nyt vain kiinnostanut. Perjantaina Mamma ilmoitti menevänsä töihin, mutta käyvänsä ensin aamulla salilla. No, Poika sai mun kanssa taas huutoraivotappelun aikaiseksi. Tällä kertaa se kutsui mua just kun olin tulossa alakerrasta täysi pyykkikorillinen viikattuja vaatteita sylissä. "Hae mulle kirja yläkerrasta." Sanoin, että nyt on kädet täynnä, haeppa kuules ihan itse. Ei. Sinne se rymisteli yläkertaan yrittäen matkalla repiä mun pyykit pitkin maita ja mantuja. Onneksi mun ote oli parempi kuin 10-vuotiaan hätäinen repäisy-yritys.

Mamma tuli kotiin ja päätti myös jäädä kotiin. Sanoin, että anteeksi ja etten tiedä miksi se nyt vihaa mua niin kovasti. Paskanvitut, kyllä tiedän. Koska mä haluan, että se tekeekin jotain itse. Jos on kerta niin vähän kipeä, ettei tarvitse jäädä sänkyyn, niin silloin voi kyllä hakea omia tavaroitaan ympäri taloa ihan itse, voi kyllä laittaa omat tiskit tiskikoneeseen ihan itse, voi kyllä ottaa sen lasin vettä ihan itse. Kerroin Mammalle myös aamuisesta kirjanhakuraivareista. Sanoin, että pyykkäsin niin en voinut. Mamma sanoi silmät pyöreänä, että ...but he's number one priority. Katsoin takaisin silmät pyöreänä, ja melkein lipsahti, että ootko vittu miettiny että ei kyllä aina ole. Tai ainakin sille voisi opettaa, ettei se todellakaan aina ole number one priority. Sen sijaan, totesin, että no niin, mutta mulla oli kirjaimellisesti kädet täynnä sillä hetkellä. Johon Mamma vain, että oh.

 
Jonottamista lihatiskille ~2min. Jonottamista autopesuun ~38min. Cool.

Perjantai meni syvän vitutuksen armoilla. Onneksi tää viikonloppu auttaa jo unohtamaan. Tänään tuhottiin ensimmäistä kertaa tänä keväänä Gamla Stanin laiturilla pullo valkkaria ja kaksi valkosipulipatonkia kymmenien muiden tukholmalaisten kanssa. Oli oikein ruuhkaa vaikka tuuli vielä puhalsikin sen verran kylmästi, että tumput oli must. Kyllä mä rakastan tätä kaupunkia.

Ai niin, aloitin opiskelemaan ruotsia Duolingon avulla. Mamma lupasi kyllä maksaa mulle vaikka kesäksi ruotsin kurssin, mutta mieluummin otan ne rahat siitä itselleni ja opetan ihan itse itselleni ruotsia. Toi Duolingo on aika näppärä. Palasi nopeasti ruotsinkin alkeet mieleen!

Niin ja jotain hyviäkin asioita tältä viikolta: ollaan tehty tosi paljon kaikkea pientä kivaa Tytön kanssa ja tuntuu, että oon taas yksi sen parhaista kavereista. Aloitettiin yhdessä uusi tv-sarja ja meidän yhteinen simsperhe ja ollaan pyöritty pihalla ja käyty kävelyillä ja jätskeillä ja kaikkea! Lisäksi kävin vihdoin ja viimein ostamassa uuden läppärin itselleni, ja pyörähdettiinhän me maanantaina A:n kanssa ja tiistaina uudelleen T:n kanssa Tukholmassa vierailleessa Game Of Thrones -exhibitionissa! Oli ihan cool. Ja ihanaa, että täällä on vihdoin kevät. Löysin keskiviikkona lenkiltä minimaalisen määrän lunta. Oon pitänyt ikkunaa auki, ollaan syöty Tytön kanssa pikniksnack takapihalla. Kevät on täällä.

Nyt on jo sunnuntai. Nyyh. Onneksi heinäkuussa on tiedossa ainakin viisi viikkoa lomaa. Auttaa kummasti jaksamaan.

Päivän käytetyin sana: stay. Päivän toiseksi käytetyin sana: but. Niin ja ei sovi unohtaa päivän käytetyintä lausetta: I don't know. Mistäkö on kyse? No mistäs muustakaan kuin siitä Isosta Kysymyksestä, jonka au pair saattaa työnantajaltaan kuulla kun tj-lukema alkaa käydä kaksinumeroiseksi: haluatko jäädä vai etsitäänkö uusi au pair?

Pieni fun fact heti tähän alkuun: mä olen kokenut olevani jokseenkin epäonnistunut au pair. Olen värjännyt Tytön valkoraitaiset neuleet vaaleanpunaraitaiseksi, olen polttanut satoja ja taas satoja kruunuja raaka-aineisiin kun mun tekemä ruoka onkin ollut ei järin maistuvaa, olen nukkunut pommiin niin koulu- kuin loma-aamuinakin, olen antanut lapsen seistä lumipyryssä ohuissa vaatteissa puoli tuntia kun unohdin futistreenien päättymisajan... Ja silti tänä päivänä en ole keskustellut Mamman kanssa kertaakaan ilman, että se on yrittänyt saada mua jäämään.

No mutta, ei mennä asioiden edelle. Palataan sunnuntaihin. Tai oikeastaan mun sunnuntai-ilta meni avointa sushipaikkaa etsiessä, sieltä ruokaa perheelle tilatessa ja miljoonia kasseja tyhjentäen. Kävi Pappa jossain vaiheessa bissen kanssa siellä eteisessä räjähtäneiden laukkujen keskellä, ja kuiskutti, että thanks, ja minä the best au pair totesin, että no problem nätisti hymyillen. Oikeasti teki mieli räjähtää. Joten hypätään vaan maanantaiaamuun. Menin jo ennen seitsemää avaamaan Tytön verhot, ja sehän nousi istuvaan asentoon niin nopeasti, että jouduin itsekin hieraisemaan silmiä. Pojan sänky taas oli tyhjänä vastassa, joten fiilikset kiehuen palasin Tytön luo, ja pyysin tätä herättämään veljensä isin ja äipän sängystä.

Ehdin alakerrassa kattamaan aamupalapöydän ja tekemään lasten välipalat kouluun valmiiksi kun Tyttö tuli pyjamat päällä alakertaan ja osoitti vain tv-huoneen suuntaan. No, siellähän Poika istui kuulokkeet päässä - kuulemma oli vaeltanut alas jo puoli seitsemän! Juteltiin hiihtolomasta, mutta se kummasti kääntyi kutituspainiksi ja lopulta Poika passitti mut kantamaan sen repparissa yläkertaan. Pyjamasankari oli kuulemma sen ansainnut kun en ollut antanut sille synttärilahjaa. Ilman mutinoita kannoin sen sitten ylös, enkä edes hyssyttelyt kun nauru raikasi portaikossa vanhempien vielä pimeän huoneen vieressä 7:15 aamulla. Ja kun päästiin Pojan huoneeseen, hän paineli tomerasti kaapille, ja totesi, että voi itse katsoa vaatteet tänään, no worries. Olin pakahtua ylpeydestä kun yleensä aamuisin meidän isoin tappelu on siitä, että mä en katso sille valmiiksi vaatteita.

Alhaalla syötiin yhdessä ja juteltiin lasten hiihtelyistä, molemmat yhtä hyvällä tuulella kuin ne yleensä on vain lauantai-illan karkkien jälkeen. En kyseenalaistanut tätä, kunhan liityin hyvään fiilikseen ymmärtämättä, että maanantaiaamut voi oikeasti olla ihania.

Mutta sitten alas tuli äiti, jonka perinteisen hihowareyoun jälkeen tulee kysymys, jonka kuulin eri muodossa heti joululomalta tänne palattua. Viimeksi muotona oli so have you thought about the future? ja tänään se oli kehittynyt how's the university thing going for you? -muotoon. Totesin, että en tiedä, en aio hakea, ja selitin vähän Suomen uudistuneesta hakujärjestelmältä ja ensisijaisista hakijoista. Keskustelu eteni siihen pisteeseen, että kun me lasten kanssa lähdettiin takaisin yläkertaan hammaspesulle, äidin hyvästit oli it'd be nice if you stayed.

Pääsin hyväntuulisten lasten kanssa autolle hyvissä ajoin ilman mutinoita, ja ajomatkakin sujui aurinkoisessa kevään valtaamassa Tukholmassa paremmin kuin hyvin. Saatoin jopa hymyillä koko matkan. Ihan vahingossa. Kotona en ehtinyt edes kaartaa pihalle kun vanhemmat kyselivät kyytiä, joten heitin nekin sitten asemalle, ja kotona lysähdin sohvalle katsomaan lomalla aloittamaani sarjaa (nyyh, enää 1,5 tuotantokautta jäljellä). Saatoin jopa torkahtaa hetkeksi... Sitä ennen ehdin päivittää feissariin, että kuinka täydellinen maanantaiaamu.

Mutta tätä erinomaista päivää on hyvää tahtia pilannut tuo vatsanpohjassa pienestä mustasta möykystä jättimäiseksi sielunsyöjäksi muuttunut kysymys: jäänkö tänne?

Pojan jalkapallotreenien jälkeen keitin mac'n'cheesen nopeasti kasaan ja samalla Mamma jutteli mulle niitä samoja, mutta kyseli myös mun tuleivasuuden suunnitelmista, että mitä haluan tehdä ja bla bla. Ajattelin sitten, että no, rehellisyys kannattaa aina, ja kerroin, että ei mulla ole Suomessa mitään, mutta sitoutuminen taas vuodeksi tähän duuniin mietityttää. Sieltä tulikin heti vastaus, että you can always stay until Christmas too, you don't have to stay for a whole year. Ja perään kuului, että vastaus täytyy saada tämän viikon loppuun mennessä. Nämä lauseet päässä soiden kiiruhdin autoon ja hakemaan Tytön tanssista.

Matkalla soitin äidille, mutta omankin äidin you do you -neuvot oli yhtä hyödyllisiä kuin kavereiden kanssa käydyt "jäänkö" "jää jos haluut" "en tiiä haluunko" "no älä jää" "no mut haluisi kuitenki" "no jää" -keskustelut. Heitin jopa kolikkoa, koska kuuleman mukaan kolikon ollessa ilmassa tulee sellainen gut feeling, joka kertoo kumman vaihtoehdon oikeasti haluaa. No, ei tullut, ja vaikka kolikko sanoi Ruotsi, niin mulle tuli vieläkin what if. Sitten kolikko sanoi Suomi, ja mä kysyin kolikolta, siltä viiden kruunun kolikolta, että no mut what if. Ei ei ei.

Kotona syötiin Tytön kanssa kun Mamma ja Poika olivat jo syöneet, ja sitten koottiin vähän kauppalistaa huomiselle ja puhuttiin Lindsay Lohanista jostain syystä x. Siivosin pöydän, passitin Tytön suihkuun ja Pojan ennen futista keskenjääneiden kotiläksyjen pariin, ja suuntasin sitten itse alakertaan pyykkäämään. Yleensä saan istua kellarissa rauhassa pyykkien kanssa, mutta nyt Mamma tuppasi sinne kymmenen minuutin sisällä. Kertoi mulle yliopistokursseista mitä saisin ilmaiseksi ja kuinka hän voi kyllä sponssaa mulle jotain muutaman tuhannen kruunun kurssejakin jos sellainen kiinnostaa.

Sitten sieltä tuli, että we would love to keep you. Hämmennyin, koska en oo kokenut olevani ton lauseen arvoinen. Mutta tuli hyvä mieli. Lisäksi Mamma siinä ohimennen sanoi, että saisin "ostettua" tällä lisäaikaa itselleni (= ei tarvitse heti tietää mitä haluan elämälläni tehdä) ja että kuinka nuori mä olen ja että kuinka mulla on tää työ ja palkka ja että kuinka voisin opiskella ruotsia kun englanti on jo valmiiksi erinomainen. Siinä samalla tajusin, että se yrittää oikeasti suostutella mua jäämään. Ja sillä samaisella hetkellä tajusin myös sen, että haluan kysyä miksi ihmeessä. Mutta en saanut sanoja ulos, en edes pieninä epätoivoisina kuiskauksina jollaisina ne mun päässä kuuluivat.

Jäin hämmentyneenä pyykkäämään.

Samalla hetkellä päässä alkoi soida One Directionin Clouds-kappale: I know you said, that you don’t like it complicated, that we should try to keep it simple, but love is never ever simple. Someday, you’re gonna see the things that I see, you’re gonna want the air that I breathe, you’re gonna wish you never left me. Niin. Ehkä se siinä lähtemisvaihtoehdossa niin pelottaakin. Rakastan tätä paikkaa niin kovin. Mutta like said, love is never ever simple.

Jäänkö vaiko enkö?

Siivoilin muuten yksi aamu tietokoneelta tiedostoja. Löytyi hostäidin viime huhtikuussa mulle lähettämä Family Summary, jossa on siis kerrottu perheestä ja vanhemmista ja rutiineista. Sitä lukiessa tuli sellainen fiilis, että en mä halua, että toi äiti lähettää tän jollekin toiselle. Ja nyt kun katselen tätä postaustakin kuvittavia kesäkuvia... Oon niin onnellinen täällä. Ja onnekas.

Siltikään en pääse eroon ruotsiinjäämisvaihtoehtoa seuraavasta what ifistä.

Multa kysyttiin viikko ja yksi päivä sitten, että has Uptown Funk funked you up yet? ja vastasin, että only over my dead body. Nyt voin vain todeta, että this hit, that ice cold, Michelle Pfeiffer, that white gold... Mä olen siis videolinkissä tuo apukuskin paikalla istuva kaveri. Joo.

Anyways, loma on aika hyvin ollut ja mennyt. Kello on melkein kaksi yöllä, istun keittiössä tiskikoneen hurratessa ja lasken kalenteriin kuluneen kuukauden menot ja tulot, koska huomenna ei todellakaan tule olemaan aikaa. Oon elänyt kuin sika pellossa, ja toikin on hienostelua. Pesin pyykkiä ensimmäistä kertaa perjantain jälkeen jälleen perjantaina. Meinasi loppua puhtaat vaatteet itselläkin kesken. Nyt mulla on kolme korillista puhdasta, viikkamatonta pyykkiä siellä. Lisäksi kalenterissa (mun bullet journal, jonka tuunasin loman aikana tosi kivaksi!!) möllöttää muistutukset lakanoiden vaihdosta, pyyhkeiden laitosta, pyykin viikkaamisesta, talon siivouksesta, ystävänpäiväkukkien dumppaamisesta ja ilmapatjan ullakolle viennistä. Keittiö on aivan jäätävässä kunnossa ja tv-huone, jonka sohvalla oon homehtunut yksin ja yhdessä, on vielä karmeampi.

Mutta ainakin on ollut hyvä viikko!

Muistaakseni viikonloppuna heitin feissarin kansainväliseen auppariryhmään viestiä, ja sieltä tulikin heti vastauksia! Tapasin tiistai-iltana kanssasuomalaisen J:n kahvittelun merkeissä, ja istuttiinkin Kladdkakanissa melkein 45 minuuttia yli sen sulkemisajan ollen näin karmeita asiakkaita. Mutta juttua riitti ja ainoa negatiivinen juttu on se, että J lähtee samoihin aikoihin kun mun parhaat kaverit, joten kesä näyttää edelleen yksinäiseltä... Perjantaina muuten kutsuin tytöt tänne ja esittelin J:lle, ja ihanaa kun kaikki tuli toimeen keskenään! Leipaistiin aika epäilyttäviä M&M -blondieita ja katseltiin teknisten ongelmia jälkeen The Interview, joka oli huonohko ja yllättävän ällöttävä sitten loppupeleissä, mutta what can you do... Nyt lauantaina käytiin vielä syömässä ja kierreltiin vähän ympäriinsä, ja oltaisiin menty vielä leffaan, mutta J:lle iski työilta. Mentiin sitten S:n ja T:n kanssa ruokakaupan kautta meille ja katseltiin Viaplaysta Risto Räppääjä -leffa ja sitten mun koneelta tää aika uusi Love, Rosie -pätkä. Nyt tuolta vierashuoneesta kuuluu tyttöjen satunnainen räkätys haha. Ehkä ne tekee aamulla lettuja ja voin herätä siihen. Tänään heräsin kun ne soitti mulle vuorotellen noin 17 kertaa (okei, Mamma soitti 8:27 aamulla, mutta olin hädin tuskin tajuissani sen puhelun ajan) ja sitten kun sammutin puhelimen, niin S reväyttää verhot auki ja repii peiton päältä. Cool.

Mutta niin, kuluneeseen viikkoon palatakseni, keskiviikkona sovin kello neljän kahvit erään puolalaisen A:n kanssa, mutta kun päästiin molemmat Östermalmstorgin metrostopille vain huomataksemme, että miljoonan kilometrin pituiset liukuportaat ei toimi vaan ne pitää ihan itse tassutella, päätettiin mennä bisselle. Ei kyllä kumpikaan juotu ihan bisseä. Istuskeltiin kuitenkin siinä terdellä ja siemailtiin juomia ja höpötettiin menemään. A sanoi, että oli luullut mua aksetin perusteella jenkiksi! Ihan hassua. Mutta kuitenkin juttu luisti paremmin kuin hyvin, ja lopuksi palautettiin yhdet Mamman ostamat antiikkilamput ja käytiin hakemassa Systembolagetista pullo valkkaria ja tsilleen! Ja mikä parasta, A aloitti vasta tammikuussa, joten nyt mulla on ainakin kesäseuraa!!

Pari muutakin tyyppiä laittanut viestiä, joten kahvittelut ja uusien ihmisten tapaaminen jatkukoon... Nyt voisi kai pikkuhiljaa alkaa lopetella. Tilin saldokin näyttää aika positiiviselta ottaen huomioon, että puolet mun helmikuun palkasta vielä uupuu. Ehkä saan kuin saankin ostettua uuden läppärin ensi kuun aikana! Jee! Moimoi!