Istun just Arlanda Expressin junassa kohti Arlandaa. Mun piti alun perin ajaa itse itseni lentokentälle Mamman kanssa ja Mamma olisi sitten ajellut itsekseen kotiin, mutta kaikille varmaan hurja ylläripylläri, että Mamma organisoi jonkun jouludinnerin siten, että eivät pystyneetkään ajamaan mua yhtään mihinkään.

Tai kyllä ne ajoivat. T-Centraleniin ja maksoivat junan. Sain matkata etupenkillä, juteltiin ajomatka emojeista. Pappa nosti mun matkalaukut takakontista ja hymyili ja mun teki mieli halata sitä. Se oli, että kiitos kaikesta ja että pidä tosi rentouttava joululoma ja että pidä huolta itsestäsi ja kiitos oikeasti ja että nähdään sitten ensi vuonna. Se hymyili ihan oikeasti. En halannut, kiitin vain ja toivotin samaa. Jäi hyvä fiilis.

Oltiin eilen T:n kanssa yksillä Dovasissa. Istuttiin baaritiskillä ja kaikkea. Siemailtiin sivistyneesti kaksi juomaa per nenä, T sidukkaa ja mä vodkadrinksuja, mutta sivistyneesti. Sitten mentiin McDonalds'in kautta metroillen keskusasemalla ja kukin omille teilleen kotiin. Mutta McDonald'sin reissusta täytyy kertoa sen verran, että heitin vahingossa mun dippipurnukan reidelle. Sitten sanoin T:lle, että nyt meni reisille. Kirjaimellisesti. Hykerreltiin melkeinpä hysteriisenä ties millekin loppuilta. Mä heitin SL-korttini maahan sen ladattuani ja yritin sisään porteista piippaamalla mun pankkikorttia. T ei tiennyt kumpaan suuntaan metro, jolla se on ajellut varmaan 150 kertaa viimeisen parin vuoden aikana, menee. Mietittiin, että ollaan pahemmassa kunnossa kuin ikinä ollaan räkäkännissä oltu. Mä mietin, että ihan täydellinen ilta viimeiseksi illaksi. T, oot ihku.

Äidin pitäisi olla vastassa lentokentällä Suomen päässä. Muita suunnitelmia mulla ei oikein ole. Pitäisi ehkä purkaa matkatavarat ja alkaa stressaamaan jo nyt sitä viimeistä lentoa. Varata vielä viimeinen tatuointiaika ennen lähtöä. Tallettaa kruunut tilille. Vaihtaa osoitteet KELAlle ja Skatteverketille ja pankkiin ja kaikkiin paikkoihin, joiden kanta-asiakaskortit mulla on.

Huoh.

Melkein missasin mun Arlandan terminaalin pysäkin kun kerta kirjotin tätä postausta.

Nyt tulee hei jotain ihan uutta. Tai ainakin kun miettii, millaista sontaa mä olen viime aikoina tänne kirjoittanut. Kuinka on paha mieli ja kuinka ei jaksa ja bla bla bla. Mulla on ollut tosi hyvä viikonloppu. Ja ei, en ole tehnyt mitään erikoista. Ne on ne pienet asiat.

Käytiin T:n kanssa eilen Fridhemsplanilla ruotsinsuomalaisen koulun joulumarkkinoilla. Eivät ne olleet mitkään ihmeelliset, sellaiset pienet joulumyyjäiset vain, mutta en tiedä. Siellä oli myynnissä ruisleipää ja jälkiuunileipää ja suomalaisia prinssinakkeja ja Tupla-patukoita. Sisuradion tyypit soittivat ja lauloivat suomalaisia joululauluja. Ostin ruisleipää, ja ihana suomiputiikin täti toivotti mulle hyvää joulunodotusta suomeksi. Hymyilin niin leveästi uudet, suomalaiset ruisleivät kainalossa, että poskiin sattui.

Joulumarkkinoiden jälkeen lähdettiin extempore elokuviin. Mä en ole ikinä käynyt elokuvissa niin paljon kun mä olen täällä—täällä on joku, joka on aina valmis lähtemään elokuviin, ja oon ihan tajuttoman kiitollinen siitä, koska tää ainakin kerran kuukaudessa leffailu on ihanaa hemmottelua. Oon niin tajuttoman kiitollinen T:lle, että se on jaksanut pyytää mua ties mihin elokuviin ja että se on aina jaksanut raahautua katsomaan mun haluamia leffoja ja että aina kun sanon "pitäskö käydä leffassa" niin se sanoo "joo" ja sitten mennään ja valitaan edes joku leffa.

Me mentiin katsomaan Pan, eli tarinan siitä miten brittiläisesti pikkupojasta tuli Peter Pan. Tai mentiin ja mentiin, käytiin Hötorgetin leffateatterissa ja ostettiin lipun Heron Cityn näytökseen. Sitten metroiltiin Fruängeniin ja mentiin sieltä bussilla Heron Cityyn. Me ei jotenkin ikinä osata ostaa lippuja oikeaan näytökseen, ja eilenkin meillä jäi kolmisen tuntia aikaa pyörittelyyn. Kierrettiin ostoskeskusta läpi ja pidettiin hauskaa MIOssa satunnaisia muistovideoita kuvaillen, käytiin syömässä Mäkkärissä (mun nugetti vierähti lattialle penkin alle ja olin tosi surullinen, rip nugetti), mentiin katselemaan Black Friday -alet Media Marktista (löysin sen pelin, jonka olin suunnitellut ostavani lapsille joululahjaksi, melkein 200 kruunun alesta, SCORE!!) ja sitten vain kökötettiin ja mietittiin asioita salin 13 ulkopuolella.

Mulla ei ollut mitään suuria odotuksia tätä elokuvaa kohtaan, mutta rakastan Peter Panin tarinaa niin helkkaristi, että halusin nähdä tämänkin rainan. Elokuva kuitenkin yllätti mut ihan täysin, ja olin ihan hoo moilasena heti alkuunsa yhden musikaalimaisen kohtauksen jälkeen. Leffasta lähdettiin niin hyvillä mielin, että huh huh. Sanoinkin T:lle, että "mulla ei ole jäänyt näin hyvää fiilistä leffasta sitten...", ja se lopetti mun lauseen mun puolesta: "...sitten Kingsmanin." T on ihana. T, oot ihana, pusuja.

Tuli myös mieleen nyt, että viimeksi kun oltiin baarissa niin T sanoi jotain, että ollaan puoli-parhaita ystäviä. Muistan, että nauroin, ja sanoin, että kyllä se on ihan mun paras ystävä. Mä en oikeesti tiedä mitä tekisin jos T ei olisi tullut takaisin Tukholmaan. Varmaan kuolisin alkoholimyrkytykseen kun mulla ei olisi kuin A parhaansa kaverina.

Leffan jälkeen metroilin kotiin hurjat puoli tuntia. En ole ikinä jotenkin sisäistänyt, että Fruängenista mun pysäkille menee suora linja, se koko reissu kestää puolisen tuntia. Jotenkin ihan hullu aika kun on yleensä tottunut siihen, että metrolla pääsee kohteeseensa 2-13 minuutissa. Kuuntelin koko matkan Panin soundtrackia ja Coldplayn uutta biisiä, ja olin iloinen ja onnellinen ja kaikkea.

Olin illan lastenvahtina, mutta lapset olivat jo sängyissä chillaamassa kun tulin kotiin vapauttamaan vanhemmat dinnerrientoihin. Mä pistin penskat unten maille, sulkeuduin omaan huoneeseeni, laitoin musiikit soimaan langattomasti kaiuttimesta ja pakkasin mun kaksi matkalaukkua uudelleen. Punnistinkin ne! Noin 19 kiloa ja noin 20 kiloa, että ei paha. Sitten kaikki "käyttötavarat" pitäisi saada sullottua käsimatkatavararajotuksen kahdeksaan kiloon. Mutta jotenkin mulla on ihan positiivinen fiilis nyt tästä pakkaamisestakin, ei mitään stressiä. Kyllä kaikki järjestyy.

Tänään sitten heräsin myöhään, jatkoin joululahja-askarteluja, katsoin Pakoa Netflixistä, pistin mun joulukalenterit esille, fiilistelin huomista Troye Sivanin keikkaa, kuuntelin mun uutta soittolistaa langattomasti kaiuttimesta ja tanssin tyhmästi keskellä mun huonetta.

Alakerrassa taas tapellaan, mulla on enää pari hassua kuukautta ruotsiaikaa jäljellä, en tiedä haluanko oikeasti lähteä pois, pitäisi stressata ja panikoida kaikesta, mutta ei vaan. Mulla on hyvä viikonloppu, hyvä fiilis. Ei kiinnosta tollaset.

Kiitti ja kuitti ♥

Aika mahtipontinen otsikko. Joskus kaduttaa tää "nimeenpäs muuten postauksen aina kuuntelemani biisin perusteella" ajatusmalli, mutta kai siinä on pakko pitäytyä. Enää pari hassua kuukautta bloggailuakin jäljellä. En ajatellut sen kummemmin tätä jatkaa sitten kun oon virallisesti takaisin Suomen asukkaana. Ei olisi mitään järkeä—mun suomielämä tulee ainakin alkuunsa täyttymään vain ja ainoastaan yliopiston pääsykokeisiin lukemisella. Siinä se. Ei mulla ole siellä juuri kavereitakaan, joiden kanssa tehdä asioita, joita mä täällä teen.

Anyway, tulin lähinnä ilmottamaan, että löysin just mun valkoviinissä uineen passin. Oon erittäin laiska ihminen ja vasta tänään siivosin sen muovimukin, jota käytin maanantaina mun viinisiemailuun, pois mun yöpöydältä. Se oli mennyt nurin jossain vaiheessa viikkoa, mutta en ollut välittänyt, koska ei siellä pitänyt olla mitään. Siellä oli kuitenkin ollut, sillä tänään pöytää siistiessäni sain repiä mun passin irti viinistä tahmautuneesta pöytätasosta. Itse passikin näyttää siltä, että taisi tulla hyvät humalat sillekin.

Mun passit ei vaan selviä hengissä. Edellinen passi otti kunnon vesipesun kun olin just saanut mopolle ajoluvan niin oli pakko kantaa passia aina mukana ja se päätyi sitten hengailemaan penkin alla ajoluvan kaverina, olipahan aina mukana. Se oli siellä myös aina kun moponi pesin. Kaikki voivat varmasti arvata, minkänäköinen se pieni vihkonen oli muutaman pesun jälkeen, se mopon säilytystila kun ei ole vesitiivis.

Tänään olin lasten kanssa koulun joulumarkkinoilla. Ei sentään tarvinut askarrella tai myydä mitään, täällä oli lähinnä myyntiedustajina toimivien vanhempien tuotteita myynnissä. Oli rannekelloja, intialaisia huivia, vaatteita, italialaisia marmelaadeja sun muita, belgialaista suklaata, jotain 3D-holojuttuja... Mä olin odottanut näitä markkinoita aika innoissani eikä sinänsä ollut edes harmittanut mennä taas yhteen lapsille tärkeään koulujuttuun vanhempien puolesta, mutta meni kyllä maku heti kun näin myyntikojut. Muistan itse ala-asteella kuinka askarreltiin ja leivottiin viikkotolkulla ties mitä jouluteemaista mummun kanssa! Oli niitä kaurajyvillä täytettyjä sukkahousutonttuja ja toscakakkuja ja kaikkea... Mutta hei, nykyaika, nykylapset? Ei kai tälle mitään voi. Onneksi oli hienot piparkakkutalot.

Ajattelin nyt pistää tulille uuden kauden Ghost Adventuresia ja mässäillä belgialaisella suklaalla. Ostin sellaisen joulupukkitikkarin. On paree olla hintansa väärti, 30 kruunua kun on ihan mukavasti tollasesta. Lasten mielestä oli halpaa. Huomaa taas, että ollaan eletty vähän erilain tienaavissa perheissä. Huomenna mennään T:n kanssa ruotsinsuomalaisen koulun joulumarkkinoille kun ne tuntuvat olevan ne The Suomalaiset Joulumarkkinat, Sisuradiokin siellä ja kaikkea. Myöhään illalla lupasin olla kotona kun vanhemmat menevät jollekin jouludinnerille, mutta ehkä ihan hyvä olla välillä viikonloppuyö kotosalla. Sunnunataina ajattelin pakata ja siivota huoneen, koska se uusi aupparikokelas saapuu jo maanantai-iltana. Eihän se tule mun huoneessa asumaan, mutta varmasti täytyy esitellä tätäkin kämppää sille.

Mamma muuten sanoi, että jos haluan, niin voin lusmuta täällä parikin viikkoa mun töiden loppumisen jälkeen, että saisin asua täällä vierashuoneessa ihan ilmaiseksi. Jos haluan. Se lupasi myös maksaa mun lennon kotiin. Ihan hassua, että oon jo kauan aikaa halunnut täältä vaan poispoispois, ja nyt mietin tosissani tota pariksi viikoksi jäämistä. Mulla on kuitenkin täällä rakkaita ystäviä ja paljon tekemistä, että en mä tätä paikkaa vihaa enkä mä pohjimmiltani halua täältä pois. Haluan vain hengittää, ja palata sitten takaisin arkeen. Harmi, että tää duuni ei anna kamalasti hengitysvaraa.

Taas oon neljä päivää kökötellyt kannikoillani ja miettinyt, että no huomenna kirjoitan kun on kirjotettavaa. Vaan en ikinä kirjota. On muka tärkeämpääkin tekemistä vaikka oikeasti lojun milloin milläkin pehmeällä alustalla katsomassa ties mitä tv-sarjoja ja harhailen nauttimassa kuivasta ja kylmästä Tukholmasta lenkkitossut jalassa ennen kuin loskakelit valtaavat koko kaupungin. Tai esimerkiksi maanantai-iltana nauttinut 3/4 viinipullosta ja Ghost Adventuresista. Ihan vaan koska maanantai.

Viikonloppuna oltiin T:n kanssa pitkästä aikaa (ekaa kertaa kahteen vaiko kolmeen viikkoon) Dovasissa. Istuttiin ja juotiin ja naurettiin ja itkettiin ja saatiin uusia ystäviä. Tai sellaisia yhden illan ystäviä. Istuttiin nimittäin kahden hengen pöydässä, ja jossain vaiheessa iltaa niin tyttökaksikko mun vasemmalla puolella aloitti jutustelun ja samaan aikaan poikakaksikko oikealla yritti liittyä seuraan. Jossain vaiheessa mä kävin vessassa, ja meidän kolme kahden hengen pöytää olikin yhdistynyt yhdeksi, isoksi pöydäksi. Juttelin toisen tytön kanssa tosi syvällisiä koulutuksesta ja siitä, kuinka tyhmää on, että heti 18-vuotiaana pitäisi tietää mitä elämällään tekee. Sitten kun alettiin T:n kanssa tekemään lähtöä, niin halasin molemmat tytöt ja tää toinen vielä sanoi mulle, että toivottavasti löydät sun intohimosi, mutta älä kiirehdi sen kanssa, sun ei tarvitse kiirehtiä. Lämmitti kauheesti sydäntä, että joku täysin tuntematon ihminen muistaa sanoa noin vaikka asiasta käydystä keskustelusta oli jo pari tuntia ja sinä aikana oli kumottu lasillinen jos toinenkin alkoholia.

Sunnuntaina kävin aamukävelyllä Bergshamrassa ja mietin, miksen asu siellä. Jopa talvinen, kuollut, sunnuntaiaamuinen Bergshamra on kaunis. Kävelin sen suuren siirtolapuutarha-alueen läpi, ja oli hassua nähdä ne kaikki pienet tönöt talviteloillaan. Koko "kylä" oli ihan autio muutamaa sauvakävelijää ja koiranulkoiluttajaa huolimatta, mutta aurinko lämmitti viiden asteen pakkasessa ja mä päätin, että mun pitää tulla tänne uudelleen kesällä. Kolmen tunnin satunnaisen harhailun jälkeen palasin kotiin. Puhuttiin Mamman kanssa uudesta aupparista, jonka mä olen siis meille hankkinut kun Mamman käsissä koko asia ei edennyt mihinkään. Se tulee nyt seuraavana maanantaina käymään, ja mua vähän jännittää, koska maanantait ovat tosi kiireisiä ja tän tytön on tarkoitus "varjostaa" mua koko päivä. Ja se on kuulemma vielä kamalan ujo ja hiljainenkin. No, onneksi mä olen jäätävä papupata.

Lasten kanssa on elämä kukoistanut. Mamma oli tossa viime viikon kipeä ja asui makuuhuoneessa oikeesti 247. Kyllä se välillä raahautui alakertaan puoleksi tunniksi tyyliin syömään tai päällepäsmäröimään, mutta mä sain kerrankin nauttia oman organisointikykyni hedelmistä. Sain ihan itse suunnitella ja aikatauluttaa koko viikon, ja sinne mahtui muun muassa renkaidenvaihtoa ja auton katsastusta kuin lasten harrastusten sommitteluakin. Tyttö joutui viime tiistaina tulemaan bussilla kotiin pianotunnilta kun mä olin katsomassa Pojan kauden ekaa viikolla olevaa vieraspeliä. Yleensä sen jääkiekkopelit ovat viikonloppujen aamutunteina, mutta tällä kaudella kun pojat ovat vanhempia niin vieraspelejä on myös arki-iltoina.

Eilenkin oltiin Pojan kanssa pelissä. Ajettiin ihan Lidingöön asti vieraspeliä varten, ja Lidingön omalla joukkueella oli oikein bussikuljetus heidän kotihalliltaan tälle isommalle hallille. Kovasti henkseleitä paukutellen tulivat soitellen sotaan, mutta meidän paras pelaaja ja samalla mun lempipelaaja (ja tuleva NHL-tähti ja mitä näin on...) paukutti ekassa erässä viisi maalia sisään kun vastustaja ei saanut pussiin yhtäkään. Poika pelasi hienosti puolustuspaikkaansa ja varsinkin ekassa erässä loisti kun onnistui kerran taistelemaan kiekon itselleen kun vastustaja teki breakawayn ja sitten vielä bodyblokkasi kaksi laukausta! Hienot mustelmat jäivät kylkeen ja reiteen, mutta pukkarista vyöryi kaikesta huolimatta ulos kasa virnisteleviä ja ylävitosia jakavia poikia. Kotiin kun lähdettiin hyvällä 3-9 voitolla isännästä!

Niin ja mä en muista mainitsinko, mutta oon nyt pakannut ensimmäisen matkalaukkuni. Sinne meni vaatteita vaatehuoneen pohjalta, huolellisesti niihin vaatteisiin käärittyjä alkoholijuomia sisältäviä puteleita sekä jotain muuta satunnaista sälää, jota en tarvitse/käytä päivittäisessä elämässäni. Yksi laukku täyttyi, ja totesin, että jassoo, ei tämä huone kyllä näytä yhtään erilaiselta. Kysyin Mammalta, saanko lainata niiltä yhtä matkalaukkua, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että joudun varmaan lainaamaan toistakin.

Kamalan vaikea yrittää pakata elämä noin 50 kiloon. Kahteen matkalaukkuun ja yhteen reppuun.

P.S. Täällä ei ole lunta. Ei ole näkynytkään.

Ajoin tuossa renkaidenvaihdosta kotia kohti ja taivaalla näkyi pieni suiru sateenkaarta. En tiedä miten, mutta jotenkin eksyin miettimään kaikkia niitä hetkiä, joista mä en ole kirjoittanut tänne. Mietin, kuinka tulen unohtamaan kaikki ne hetket kun en kokenut niitä silloin kirjoittamisen arvoisiksi, ja mietin, kuinka mua kaduttaa olla niin hiton laiska.

Esimerkiksi syyskuun lopussa kun juostiin T:n kanssa ympäri Tukholman keskustaan lauantai-iltana yrittäen etsiä spesiaalia ruokapaikkaa meidän ensitapaamisen vuosipäivälle. T:n sormi oli silloin tosi paskana ja se vaan valitti kun pistin sen juoksemaan pitkin maita ja mantuja. Samana päivänä olin kysynyt meidän facebookryhmässä burgeripaikkasuosituksia ja saanut noin 20 kaveripyyntöä satunnaisilta, ulkomaalaistaustaisilta miehiltä. T:lla oli toppi päällä ja käsivarret paljaana, mulla oli jo ohut takki.

Ei tullut kirjoitettua ei. Ei vaikka lopulta päädyttiin Drottninggatanin mäkkäriin nauramaan ja ei vaikka Hötorgetin vakkarileffateatterin täydet salit sai meidän melkein itkemään. Mäkkiruoat massussa otettiin silloin hetken mielenjohteesta liput teatteriin, jossa oli ainoita tyhjiä paikkoja. Heron Cityn teatteriin. Jos ette tiedä, niin Heron City sijaitsee Fruängenin perämetsissä tyyliin. Tai oikeastaan ei se ole edes Fruängenin aluetta enää. Kungens Kurvaa. Siellä se on, maailman toisiksi suurimman IKEAn vieressä. Mentiin sinne metroillen, mun vieressä istunut nainen kyttäsi ihan avoimesti mun puhelinta ja sitä, kuinka siitä loppui akku kesken tekstarin. Heron Cityn ostoskeskus oli tosi siisti, ostin Hemsköpistä Pandan lakritsaa ja söin sitä ilosena jo ennen leffaa.

Jollain oli samanlainen takki kun mulla. Leffan alkamisessa kesti noin miljoona vuotta, ja vuorotellen nauroin ja itkin sille tyhmälle laavarakkaus-lyhytfilmille, joka pyöri noin puoli vuotta ennen Inside Out -elokuvan alkua. T nauroi kun syytin sitä, että ollaan tultu väärään leffaan. Muistan, että elokuva oli tosi hyvä. Nauroin, itkin, nauroin taas. Kotimatkalle jouduin yksin eikä metrolla ollut yöllä ristin sieluakaan. Sain puhelimen auki. Äiti oli laittanut viestiä silloin. Se oli jotain tosi turhanpäiväistä, tyyliin meidän kissasta tai jostain. Mutta mä muistan, että itkin, koska olin just nähnyt sen elokuvan ja ymmärtänyt, kuinka tärkeä oma perhe oikeasti on. Mä istuin yksin metrossa ja itkin ja itkin ja itkin, kunnes päästiin Telefonplanille ja pari ihmistä eksyi mun vaunuun.

En kirjoittanut. Mulla on muistona tietokoneen arkistoissa kaksi heilahtanutta etukamerakuvaa musta ja vammautunutta keskisormeaan näyttävästä T:sta kun juostiin Östermalmilta Norrmalmille, ja siinä se.

Tai se, kun toukokuussa olin Nyköpingissä yötä ja käytiin S:n perheen kanssa jotain linnaa katsomassa. En kirjoittanut. En edes muista linnan nimeä enää. Edellisiltana syötiin hirveä ja parsakaalia koko perheen kesken, ja sitten katsottiin Euroviisuja S:n sängyssä. Muistan, kuinka silmäluomien jo lopsuessa kiinni me naurettiin ja kuinka mä en ymmärtänyt mitä olin tehnyt elämässäni oikein ansaitakseni S:n mun ystäväkseni. Aamulla se tökki mut hereille aivan liian aikaisin, ja aamupalan jälkeen pakkauduttiin perheen tilaihmeautoon. Äippä ja kanadamummo etupenkille, kolme lasta keskipenkille ja me takakonttiin.

Me otettiin videoita sillä matkalla. Hölmöjä, kalansilmäisiä muistovideoita. Muistan, kuinka S näytti onnelliselta ja iloiselta. Muistan, kuinka iloitsin siitä, että sain tallennettua sen videomuotoon. Ajomatka tuntui pitkältä, ja lapsista nuorin osoitteli värejä Ruotsin kesääntyvistä maisemista. Ulkona paistoi aurinko, mutta meillä oli kaikilla takit päällä.

Se paikka oli tosi upea. Taidettiin missata englanninkielinen opastettu kierros, joten käytiin rauhassa paikkaa läpi. Lapset sinkoilivat milloin mihinkin. Ne rauhoittui linnan takana katsomaan maisemaa ja mä haluan sanoa, että ne oikein poseerasivat kun otin kuvia. Perheen äiti sanoi, että mun pitää lähettää kuvat sille. En ikinä lähettänyt. Lopulta mentiin se kierroskin läpi, mutta ruotsiksi. Multa meni kaikki ohi korvien vaikka äiti tulkkasi jatkuvasti kanadamummolle. Katselin vain kaunista arkkitehtuuria, keskittyneitä lapsia, iloista S:aa, seinistä huokuvaa historiaa.

Käytiin pannukakuilla jälkikäteen. Ne sai tehdä itse. Syötiin ulkona, koska oli niin lämmin, mutta takkeja ei otettu päältä. Lapset söivät jäätelöt, kanadamummo joi maitokahvin. Käveltiin pitkä matka hiekkatietä takaisin autolle. Lapsista keskimmäinen, ainoa tyttö, pinkoi edeltä ja kaatui lopulta naamalleen hiekkaan. Itku tuli. Muistan, etten tiennyt mitä tehdä. Onneksi se hiljeni nopeasti.

Ajomatka takaisin oli nopeampi. Lapset söivät omenoita hiljakseen keskipenkillä. En muista mistä me puhuttiin S:n kanssa, mutta puhuttiin koko matka jostain. Kun päästiin takaisin Nyköpingiin, taidettiin lähteä kävellen kauppaan palauttamaan S:lle kertyneitä pulloja. Lainasin S:n Nike-lenkkareita, jotka olivat mulle yhden koon liian pienet, mutta eivät tuntuneet siltä. Aurinko paistoi. Syötiin jäätelöt kotimatkalla ja rämmittiin metsän läpi kaivoksia katsomaan. Meillä ei ollut takkeja, t-paidat vain.

En kirjoittanut tuostakaan.

Mikä ihmisellä on kun se ei jaksa kirjoittaa tärkeistä ajoista, jolloin oli onnellinen? Vai päteekö tässä se, että ihminen ei ymmärrä elävänsä onnellisinta aikaansa ennen kuin se on ohi?

Oon ollut kipee tiistaista asti.

Ostin tänään lentoliput Suomeen ja takaisin.

Oon ollut hereillä yli 24 tuntia ja viettänyt koko sen ajan kantaen mukana läppäriä/tablettia/puhelinta, koska yksi mun suosikkifirmoista päräytti lauantaina kello 15 käyntiin 24 tuntia kestäneen striimin. Olo on jotenkin hyvä nyt. Tai muiden positiivisuus tarttuu. Ihanaa nähdä, että on ihmisiä, jotka on mielettömän onnellisia niiden duunissa. Silleen, että ne herää joka aamu ja menee töihin paikkaan, jossa duunikaverit on parhaita ystäviä ja jossa varmana nauraa päivän aikana. Ne elää sellasta elämää, ettei ne vois edes kuvitella palkitsevampaa, hauskempaa ja täydellisempää elämää.

Sitä mäkin haluaisin joku kaunis päivä, mutta just nyt mä haluan takaisin Suomeen. Tai en varsinaisesti Suomeen, mutta paikkaan, joka on koti. Haluan vain olla vähän aikaa. Haluan, että voin käpertyä sänkyyn koko päiväksi eikä kukaan kysy mitään. Haluan, että mun ei tarvitse kantaa vastuuta muista kuin itsestäni. Haluan, että mä voin olla ja tuntea mitä haluan eikä tarvitse tukahduttaa kaikkea muiden takia.

Haluan vain olla. Vähän aikaa edes.

Oon kuunnellut tätä biisiä liikaa tämän viikon aikana.

Onko tää se kuuluisa koti-ikävä?

Aina välillä mä mietin viime kesää. Kuumaa intiaanikesää, jossa kotikadun asfaltti poltti jalkapohjia ja jossa mulla oli viiden viikon loma.

Mietin kuinka mä ajoin Arlandan lentokentältä kotiin pikkuteitä ja kuinka mun ikkunat oli auki ja musiikki täysillä. Mietin kuinka nahkapenkki poltti paljasta reittä ja kuinka aurinko toi käsivarren pisamat esiin.

Mietin kuinka mä nukuin kaikki ikkunat selällään jokaisen yön ja kuinka siitä huolimatta olin tukahtua kuumuuteen. Mietin kuinka läpikuultavat verhot päästivät ensimmäisen auringonsäteet sisään ennen aamuneljää ja kuinka lämmin tuulenvire joskus karkasi sisään verhoja matkallaan heilauttaen.

Mietin kuinka istuin ikkunalaudalla lukien Donna Tarttin The Secret Historya aamukahvit toisessa kädessä ja kuinka heräsin jo kolmelta voidakseni lenkkeillä taivaan kylpiessä auringonnousun upeissa sävyissä. Mietin kuinka istuttiin ystävien kanssa yön ainoina pimeinä tunteina sohvalle käpertyneinä kauhuelokuvia katsellen ja kuinka istuttiin ystävien kanssa illan hiljaa viiletessä ulkona viinipulloja tyhjentäen.

Mietin kuinka mä kävin lenkillä auringonlaskun aikaa ja kuinka kymmenen minuuttia kestänyt kesäsade yllätti kastellen mut läpimäräksi. Mietin kuinka katselin Netflixiä kahdeksan tuntia putkeen ja kuinka yön pikkutunteina vetäydyen ulos polttaakseni savukkeen jos toisenkin rauhoittuakseni paniikkikohtauksesta.

Mietin kuinka istuttiin Skinnarviksbergetillä valkoviinipullon jos toisenkin kanssa ja kuinka onnistuttiin eksymään tuntemattoman valkovenäläisen syntymäpäiväjuhlille. Mietin kuinka ystävä koiransa kanssa viihdytti kaikkia Medusan terassilla ja kuinka baarin mentyä kiinni keskusteltiin syvällisiä Gamla Stanin kajenilla espanjalaisen pariskunnan kanssa.

Mietin kuinka aamupäivisin heräsin Years & Yearsin kappaleisiin ja kuinka aamuöisin nukahdin Radical Facen kappaleisiin. Mietin kuinka pesin pyykkiä milloin halusin ja kuinka tein ruokaa milloin halusin.

Mietin kuinka kiva oli olla vapaa ja kuinka uskomattoman onnekas mä olin kun sain elää Tukholman kesässä.

Mietin kuinka antaisin mitä tahansa jos vain saisin palata takaisin heinäkuun alkuun ja jos elokuun lopun koittaessa saisin kelata itseni takaisin puolitoista kuukautta.

Joskus myös mietin kuinka helposti nostalgia havahtuu nykyhetken melankoliaan nostaen muistoja esiin kultaakin kirkkaampana ja kuinka tragikoomista onkaan, ettei ihminen tajua elävänsä elämänsä parasta aikaa kunnes se on ohi.

Miten siellä menee? tekstasi äiti eilen puoli yhdeksältä aamulla kun viikkasin lasten puhtaita pyykkejä kahteen siistiin pinoon silmät ristissä. En vastannut, en edes avannut viestiä.

Mitä teille kuuluu? laittoi S eilen kymmenen aikaan mun, sen ja T:n ryhmäkeskustelussa kun istuin pakastimen edessä hiustenkuivaaja kädessä sitä sulattaen. En vastannut, en edes puoli tuntia myöhemmin kun T vastasi.

Ei vaan jaksa. Miten menee, no samoin kuten aina. Pojalta otettiin koepala ja sen perusteella meidän uusi neurologi totesi, että katsellaan. Nyt ollaan pakotettu se tekemään täysiä päiviä koulussa, ja syysloman jälkeen täytyy neurologin mukaan aloittaa myös muut harrastukset kuten jääkiekko ja jalkapallo. Aika hurjaa. Poika sysätään kontaktilajeihin, koska neurologi haluaa nähdä, miten tällä hetkellä asteikolla 1-10 seiskan tienoilla kiiluva päänsärky reagoi. Mitäpä luulet, tohtorirakas?

Tämä on johtanut siihen, että Poika on sietämätön. Koulussakaan se ei oikein voi tehdä mitään kun ei pysty keskittymään pitkiä jaksoja kerrallaan. Kotona yritetään pienissä erissä saada koulua kiinni. Mamma auttaa matikassa, pappa ruotsissa ja mä englannissa, sisko sitten muissa aineissa. Syysloman aikana olisi tarkoitus ottaa ekalla viikolla ruotsissa ja englannissa kiinni, ja toisella viikolla kun mamma palaa Yhdysvalloista niin matikassa ja muissa tärkeissä aineissa. Saa nähdä onnistuuko.

Mua ei oikein jaksa enää kiinnostaa. Tai kiinnostaa. Välitän. Mutta on helpompaa sulkea kodin tapahtumat pois mielestä heti kun astuu vapaa-aikaan.

Olen käynyt yksillä ja "yksillä". Olen ostanut meikkejä ja meikkivälineitä koko rahan edestä. Olen aloittanut juoksemisen uudelleen. Olen kuunnellut KONGOSin Come With Me Now -biisiä repeatilla. Olen pusutellut Kissamiestä Tukholman metrotunneleissa. Olen juonut Espresso Housen melkein viidenkymmenen kruunun valkosuklaakaakaoita enemmän kuin laki sallii. Olen vihdoin ja viimein vienyt tyhjät alkoholijuomapullot kierrätykseen. Olen nyyhkinyt lasipisteen vieressä kun Peacock-pulloon olikin jäänyt melkein lasillinen ihanaa valkkaria, jonka jouduin kaatamaan pois. Olen ihastunut kauppojen tänään leivotut -hyllyn suklaamuffinsseihin. Olen fiilistellyt tulevaa tatuointiaikaa ja minilomaa. Olen tanssinut keskellä metsää koko sydämestäni Come With Me Now -biisin tultua shufflelta. Olen ollut onnellinen elämässäni valheessa.

Kotiin on aina masentavaa palata. Seinät kaatuu päälle.

En saa nukuttua kuin joka toinen yö. Joka ilta aloitan Red vs Bluen katsomisen tismalleen samasta jaksosta, ja joka ilta nukahdan kesken tai oon liian rikki pystyäkseni keskittymään kunnolla. Sellainen endless loop. Väsyttää, mutta ei unenpuutteen takia. Väsyttää vastuu. Väsyttää syyllisyys. Väsyttää varovaisuus. Väsyttää velvollisuus. Väsyttää tiedottomuus. Oikeastaan ahdistaa. Ahdistaa tiedottomuus tulevasta.

Tai no, mitäpä mä huolehdin. Mun työsopimus raukeaa 28.2.2016.

Sen jälkeen ei ole vastuuta tai velvollisuuksia.

Sen jälkeen on KONGOSin Come With Me Now soimassa nonstoppina taustalla, minä juoksemassa metsässä nauraen, minä siemailemassa lempiviinejä parhaiden kavereiden kanssa, minä juomassa kaakaota kotona kaikessa rauhassa. Minä väsyneenä auton ratissa, mutta vain siksi, että oon just ajanut autolla Uuden-Seelannin läpi.

Mulla ei ole mitään kirjoitettavaa. Tai on, mutta en halua kirjoittaa. Niin rehellisenä kuin lupasinkaan tämän päiväkirjan pitää anonymiteettini turvassa. Mutta nää on asioita, joita mun pitää itse käsitellä ennen kuin voin jakaa ne meidän perheen kuplan ulkopuolelle. Lyhyesti voin avata sen verran, että miten paljon paskaa on tarpeeksi? Aina sanotaan, että if you want to see the rainbow, you must go through the rain. Mun mielestä tää sateen määrä alkaa olla jo vähän liikaa.

Jotain sisältöä on kuitenkin pakko saada, ja tähän rehellisyysteemaan liittyen sopii tällainen pieni, blogeissa paljonkin näkynyt 20 kysymyksen haastattelumainen hommeliinijuttunen, johon ajattelin tylsyyksissäni kirjoittaa. Istun tällä hetkellä sairaalan kahviossa ja mulla on latte nenän edessä. Siis mulla. Ihan oikeaa kahvia. Jep, niin väsynyt mä olen. Äiti torkkuu vastapäisellä istuimella kasvot kämmeniin haudattuina. Ei tässä mitään.

1. Onnellinen? En. Aina välillä, kodin ulkopuolella, se jaksaa pilkahdella. Lauantaina join hyvän oluen ihanassa seurassa. Sunnuntaina kävin ystävän kanssa pitkästä aikaa juoksemassa eikä polveen sattunut. Mä en ehkä nyt ole onnellinen, mutta ehkä sitten kun lähden.

2. Särkenyt jonkun sydämen? En ole jäänyt ottamaan selvää, mutta aika varmasti yhden.

3. Valvonut koko yön? Viimeksi juuri sunnuntaina ja toissapäivän välisen yön. Mutta näitä öitähän unettomuudesta kärsivältä löytyy!

4. Riippuvainen jostain / jostakin? Musiikista. Nimimerkillä ostin juuri uudet kuulokkeet kun olin unohtanut omat kotiin enkä voinut kuvitella kahden tunnin asioillajuoksentelua ja vartin metromatkaa kotiin ilman musiikkia. Myös kokis on aika korkealla listassa.

5. Ajanut traktoria? Oon landelta, mutta en noin landelta.

6. Katunut tekojasi? Joskus, sellaisen ohikiitävän hetken. Nuorempana murehdin paljonkin, mutta nyttemin oon ymmärtänyt, ettei ne teot muutu tekemättömiksi vaikka niitä katuisi ja murehtisikin päivästä toiseen.

7. Oletko ilkeä? Ihan rehellisesti on pakko sanoa, että olen muiden mielestä. Mun omasta mielestä mun käytöksessä on harvemmin vikaa, mutta oon usein kuullut olevani töykeä, epäkohtelias, ylimielinen tai muuten vaan sopimattomia sanonut tai sopimattomasti käyttäytynyt. Ehkä mulla on vain erilainen ajatus siitä, mitä on olla oikeasti ilkeä.

8. Onko joku ihastunut sinuun? Mulle sanottiin lauantaina, että I really fancy you, joten joo!

9. Mitä jääkaapissasi on? Vaikka mitä, mutta ei silti mitään. Just tänään etsin eilen keittämiäni perunoita. Ei löytynyt. Sitten perjantaina ylijääneitä ravioileita. Ei löytynyt. Pienen kokispullonkin oli joku juonut. On se kumma, kun mikään ei ikinä säily.

10. Lempipaikka? Dovas. Vähän surullista, että joku kämänen pubi on mun lempipaikka, mutta mä oon aina niin ilonen siellä. Kaikki huolet aina katoaa ja on vaan hyvä fiilis kun saa kököttää siellä, yleensä läheisimpien ystävien kanssa.

11. Mikä on eniten käytetty lempinimesi? Ei mulla ole lempinimiä. Onneksi.

12. Haluatko mennä naimisiin? En, ellei se olisi loogisista syistä. Mä voisin kuvitella meneväni naimisiin vaikkapa viisumiasioiden takia, mutta ihan täysin romanttisista syistä en usko. Mun mielestä avioliitto on vähän turha muuten kuin lakeihin liittyvistä syistä.

13. Kolme asiaa, joita teet päivittäin? Pelaan Candy Crush Sagaa. Pesen, kuorin ja rasvaan naamavärkin. Mietin, milloin jaksaisin raahata kaikki ryyppyiltojen tyhjät lasipullot kierrätykseen. Näin kolmen viikon jälkeen en ole vieläkään jaksanut. Silti ne joka päivä tuijottaa mua ja on tiellä ja ärsyttää ja ja ja.

14. Viimeisin henkilö, jonka näit? Meidän siivooja. Aika surullista.

15. Oletko ikinä kävellyt seinää päin? Joo. Joskus ilmankin alkoholia.

16. Milloin söit viimeksi pitsaa? En muista oikeastaan! En oo niin hirveä pitsan ystävä muutenkaan.

17. Oletko allerginen millekään? Aamuheräämisille ja valittaville lapsille ja ei-omatoimisille ihmisille.

18. Milloin viimeksi nauroit todella makeasti? En osaa sanoa. Myöskin surullista. Varmaan viikkoa ennen mun synttärijuhlintoja kun oltiin T:n ja A:n kanssa Dovasissa. Oltiin aika humalassa silloin, ja mulla on pari hauskaa videoita kotimatkaltakin kun T tuli meille yöksi. Eiku nää olikin kaksi eri kertaa. Kai??

19. Oletko ollut auto-onnettomuudessa? Määrittele auto-onnettomuus? En kai? Melkein?

20. Näetkö maailman vaaleanpunaisten linssien läpi? Hetkittäin. Yleensä aina uutuudenhohdon aikana, varsinkin eri paikoissa vieraillessa ja parisuhteiden alkuvaiheissa. Sitten musta kuoriutuu kyyninen ja pessimistinen realisti.

21. Missä olet erittäin huono? Valittamisen lopettamisessa. Asioiden aikaansaamisessa. Veden juomisessa. Järkevässä unirytmissä pitäytymisessä. Aamupalan syömisessä. Ruoanlaitossa. Paikoilleen asettumisessa.

22. Onko sinulla joskus ollut burn out? Pahin oli ennen kevään yo-kirjoituksia kun kärsin mun unettomuuden pahimmasta vaiheesta ja tuntui, että seinät kaatui päälle, ja olin jatkuvasti väsynyt ja stressaantunut. Muistan, että ajoin ennen aamukuutta aamuvuoroon ja mietin, kuinka helppoa olisi vaan ajaa tohon puuhun ja lopettaa tää kaikki. Mutta ehkä tää oli masennus eikä burn out.

23. Mitä haluat tehdä tänä vuonna? En mä tiedä.

Ehkä tää tästä. Ainakin mulla on ruusuja pöydällä, puolalaista vodkaa kaapissa ja palkka lisineen lompakossa.

Istutaan päivällispöydässä hiljaisina. Kaikkia väsyttää, paitsi Poikaa, ja sen näkee. Mamma on ihan etääntynyt todellisuudesta: sille on tullut silmäpussit, sen otsaan on syntynyt ryppy jos toinenkin huolesta, ja sen silmissä on tyhjä katse. Se pitää haarukkaa ja veistä käsissä kuin aikoisi syödäkin, tuijottaa Loka-pullon kylkeä ihan kuin lukisi etikettiä. Ei se lue. Lapset syövät loppuun, kiittävät ja lähtevät.

Kutsun Mammaa nimeltä. Se ei havahdu ensimmäisellä kerralla, vasta toisella se nostaa katseensa muhun ja sitten lapsien tyhjiin lautasiin. Yritän vähän hymyillä sille, puhun pehmeästi. Muistutan, että sen pitää puolen tunnin päästä soittaa sille amerikkalaiselle neurologille. Että niiden pitää tänään pakata Tytön kanssa laukku yhdysvaltaviikonloppua varten. Että lentoyhtiölle pitää lähettää Pojan sairastodistus. Että koululle pitää laittaa sähköpostia. Mamma nyökkää. Kerron, että tulostin ja kokosin jo kaiken Pojan tähän mennessä kerätyn sairaushistorian sitä puhelua varten. Että hain matkalaukun ullakolta makuuhuoneeseen. Että skannasin sairastodistuksen jo koneelle ja lähetin sähköpostiin. Että lähetin jo opettajalle alustavan sähköpostin. Mamma nyökkää taas. Mä hymyilen taas.

Nousen pöydästä, siivoan päivällisen jäljet koskematta Mamman astioihin - se on eksynyt taas tuijottamaan Loka-pullon hiljalleen pintaan hiipiviä ilmakuplia.

Passitan Pojan suihkuun ja istun sitten Tytön huoneen lattialle. Katsotaan yhdessä vaatteet ja hygieniatuotteet lyhyttä visiittiä varten. Jätän Tytön viikkaamaan niitä matkalaukkuun ja lähden itse hakemaan pakattavia tennareita alakerrasta. Mamma istuu vieläkin ruokapöydän ääressä. Se ei ole koskenutkaan sen ruokaan.

Pakataan tennaritkin laukkuun, ja Tytön kanssa laitetaan mukaan myös Mamman farkkutakki, oloasu ja lempifarkut. Kysyn Tytöltä, voiko se mennä maanittelemaan Mamman alakerrasta pakkauspuuhiin. Tyttö sanoo, että ei, pitää Pojan kanssa askarella se get well soon -kortti. Sille kuolevalle isoisälle, muistathan.

Muistanhan minä, huokaisen, ja heilutan sisarusparin askartelupuuhiin Tytön huoneeseen.

Sitä lukee aina artikkeleja vanhemmista, joiden lapset sairastuvat vakavasti jo elämän alkutiellä. Niitä on ollut aina musertava lukea - hiljaiset hetket arjessa, itkun pidättelyä sairaalalla, itsensä kasassa pitämistä lapsen takia. Mutta en mä ikinä tajunnut, kuinka raastavaa se on näin lähietäisyydeltä.

Mamma on niin rikki. Se on kotona kaiken päivää. Joskus se soittaa jollekin, mutta puhuu aina Pojasta, Pojan aivoista. Se ei nuku öisin, kunhan makaa Pojan vierellä vierashuoneen leveällä sängyllä ja silittelee sen vielä kesän jäljiltä päivettynyttä ihoa. Se ei juurikaan syö, se ei muista mitään, se ei käy missään, se ei vaan tee mitään. Pappa kietoo käsivarret sen ympärille aina iltaisin ja puhuu pehmeästi sen hiuksiin. Sitten Pappa käy Pojan huoneessa, suukottaa tätä otsalle ja kysyy päivästä. Senkin kovat kasvot ovat pehmenneet, mutta samalla vanhentuneet.

Mä en tiedä miten olla täällä. Are you ok tai how you're doing eivät ole enää kysymyksiä, joita tarvitsee esittää näiden seinien sisällä. Kukaan ei ole ok, kellään ei mene hyvin. Paitsi lapsilla itsellään kun ne eivät ymmärrä.

Tänään välipalalla, kun olin hakenut Tytön koulusta, Poika mietti, että pitäisi leikata hiukset. Kysyin, että miksi, lyhyethän ne vielä ovat. Poika kertoi, että no siksi, että kirurgi näkee helpommin. Tyttö lisäsi, että eihän voisi jälkikäteenkään leikata kun pää voi olla vähän arka. Poika nyökkäsi, demonstroi mistä pää leikataan sitten kai auki.

Mä voin pahoin.

Ei 10- ja 12-vuotiaiden lasten kuulu puhua aivoleikkauksesta ruokapöydässä. Meidän kuuluu puhua siitä, kuinka koululounas oli ällö tai kuinka polttopallojoukkueet oli jaettu epäreilusti. Meidän kuuluu tapella siitä, kuka laittaa lätkäkamat pesuun treenin jälkeen tai kuka pakkaa liikkakamat huomista varten. Meidän kuuluu nauraa sille, miten lapset yrittävät toistaa suomenkielisiä sanoja mun perässä tai miten me ei osata laulaa taustalla soivan biisin tahtiin. Meidän kuuluu huutaa siitä, miksi Poika ei voi itse hakea sitä maitopurkkia jääkaapista tai miksi Tytön piti syödä viimeiset lihapullat.

Mä haluaisin vaan lähteä pois. Samalla haluaisin vain jäädä. Tää ei ole reilua, kenellekään.

Joskus mietin, mihin soppaan oon oikeasti lusikkani laittanut. Ihan hullua lähteä täysin tuntemattomaan perheeseen pelkästään vanhempien kertoman perusteella kokonaiseksi vuodeksi. Luin joskus blogia, jossa eräälle ihan Amerikkaan asti lähteneelle aupparille kerrottiin matkalla lentokentältä kotiin, että niin, tää meidän toinen lapsi on sitten autisti. Muistan miettineeni, että mä en varmastikaan pystyisi hoitamaan autistia tai muutakaan jollain tavalla kehitysvammaista tai ei-neurotyypillistä lasta.

Oon ollut tänään kotona lasten kanssa koko päivän. Mammakin on kyllä kotona, mutta se on niin poissaoleva, että on ihan sama onko se täällä vai muualla. Mulla on jäätävä migreeni, Tytöllä kamala lentsu ja Pojan aivo-ongelma oireilee rajuna päänsärkynä. Joka viides tunti kokoonnutaan keittiön pöydän ääreen napsimaan pillereitä, ja sitten painutaan takaisin kukin minnekin. Köllötellään just Pojan kanssa sohvalla, se puolitorkkuen kun se sai eilen sairaalalta aika tujut lääkkeet noihin päänsärkyihin.

Eilen puhuttiin myös mahdollisesta aivoleikkauksesta, koska Poika on vielä niin nuori, että se toipuisi nopeasti ja aivojen kehitys häiriintyisi vähemmän. Oon ehkä hirveä ihminen, mutta mun ensimmäinen, paniikin siivittämä ajatus oli en mä voi hoitaa aivoleikkauksesta toipuvaa lasta joka päivä koko päivää. Vilkaisin Mammaa ja sitten Pappaa. Niillä on molemmilla menestyvät yritykset ja uraputki kohdillaan, ei ne jäisi töistä pois. Kauan aivoleikkauksesta edes toipuu? Mitä Poika pystyisi toipumisesta aikana tekemään? Joutuisinko mä vaihtamaan sille vaippoja, syöttämään kaikki ruoat nestemäisinä lusikalla?

Mamman isä siellä jenkkilässä on muuten kuolemansairas. Koko perhe liitelee sinne viideksi päiväksi ensi viikolla, ja sitten muut tulevat takaisin mamman jäädessä vielä viikoksi. Mulla on ollut vähän sormi suussa -olo. Mamma on väsynyt, hajamielinen, stressaantunut, surullinen. Tulin eilen lasten kouluunkuskauskeikalta samaan aikaan kun se tuli kävelylenkiltä. How's your father doing, kysyin. Not so well, at all actually, se sanoi. Pahoittelin. Are you okay, kysyin. No, se sanoi. Mä katsahdin siihen ja se muhun, ja näin kuinka se nieleskeli itkua vaikka hymyilikin. Ja mä en onnistunut kuin vääntämään sellainen pahoittelevan puolihymyirvistyksen mun kasvoille.

Tänään Poika halusi soittaa puhelimella famulle. Puhuivat, kuinka päähän sattuu. Famu kertoi, että pitää juoda paljon vettä ja syödä jäätelöä ja olla peiton alla, niin tulee parempi olo. Sen äänestä kuuli, että se on väsynyt, huolissaan. Seuraavaksi soitettiin grandpalle lätäkön tuolle puolen Facetimella. Se oli juuri herännyt, ja mummopuolen kanssa istuivat sairaalavuoteella. Lupasi ostaa Pojalle vaikka jonkun pelin kun tulevat käymään kun pärjää niin hienosti. Kysyi, missä äiti. Poika katsoi mua. Sanoin, että Mamma lähti tunti sitten kävelylenkille. To clear her head.

Mamma on tehnyt sitä siitä lähtien kun kuuli isästään. Se on ollut paljon kotona. "Sairaana". Se käy sairaspäivinä sekä aamulla että illalla salilla, päivällä se tekee kävelylenkkejä puhelimen kanssa ja joogaa. Joskus se itkee makuuhuoneen suljetun oven takana.

Poika on ollut tänään aika tuittupää, varsinkin kun Tyttökin on sairastamassa kotona. Mamma ei jaksaisi. Oon yrittänyt vapauttaa sitä parhaani mukaan äitiäitiäiti-velvollisuuksista, mutta lapset. Usutin sen salille kun Poika veti itkupotkuraivarit kynsien leikkuusta ja siitä, ettei saanut pelata Xboxilla. Istuin sen kanssa sohvalle, täytin sille vesipullon ja heitin kortin pöytään, että nyt pelataan. Pelattiin, annoin Pojan voittaa kaikki kädet. Korttipelien jälkeen passitin sen kynsiä leikkaamaan. Sitten haettiin sisko mukaan, ja pelattiin lautapelejä ja syötiin jätskit samalla.

Mamma laittoi jossain vaiheessa viestiä, että jos Poika leikkasi kyntensä, niin fine, pelatkoon Xboxilla. Laitoin viestiä takaisin, että alettiin just pelaamaan lautapelejä, you can be the good cop and tell him that when you get home. Parempi, että se kiukuttelee mulle kun en antanut sen leikkiä elektroniikalla ja että se näkee Mamman pelastavana enkelinä, jolta heruu lupa videopeleihin.

Really appreciate everything you've done for me. You are a very kind person, se vastasi.

It's really no problem. Just let me know, any time, if there's anything I can do to help, mä näpyttelin takaisin, oikeasti vilpittömästi.

Mulla on kamala huoli tästä perheestä. Tai lähinnä siitä, että mihin ollaan menossa. Mä oon ollut täällä jo niin kauan, etten voi estää niitä silmäkulmiin kihoavia kyyneleitä aina kun ravaan tutulla barnakutenilla Pojan kanssa. Aina kun kuulen Mamman itkevän itsekseen suljettujen ovien takana kun se luulee, että kukaan ei kuule. Aina kun se on vaan pakko jaksaa ja jaksaa ja jaksaa. Ei käy kateeksi.

Uuden aupparin etsinnässäkään ei ole juuri onni potkinut. Mua ei haittaa. Salaa toivon, että ne ei löydä uutta vielä. Mä haluan olla täällä tukena ja turvaverkkona jos tää kaikki hajookin yhtäkkiä käsiin. Mä kuitenkin tiedän, miten tää talous pyörii. Mä osaisin pyörittää tätä sirkusta yksinkin, jos Mamma vaan jaksaisi rauhoittua. Nyt se on sentään antanut mun hoitaa ihan täysin kaiken lasten elämään liittyvän stressin, varsinkin kun harrastushelvetti alkoi pyöriä täydellä teholla maanantaina. Ei mua haittaa hoitaa noita kahta täyspainotteisesti jos se vaan tarkottaa sitä, että Mamma saa enemmän aikaa hoitaa itseään. Se tarvitsee sitä.

Mutta jotenkin tää osui vähän liian lähelle. Mietin, että mitä jos mun isälle annettaisiin rajattu elinaika ja mä olisin meren toisella puolen, kykenemätön olemaan siellä nyt heti. Sitten hoksasin, että mähän olen. Miten nopeasti mä pääsisin Suomeen, mun kotikaupunkiin? Miten kipeäksi olisin valmis itseni maksamaan äkkilähtöreittilennosta, jotka on muutenkin aina täynnä?

Troye Sivan julkaisi uuden levynsä perjantaina. Oon kuunnellut tota läpi viikonlopun (joka oli taas mahtava, mulla on oikeesti ihanat ystävät täällä ♥) ja diggaillut kovasti. Mutta eilen ajoin autolla Tytön musiikkiopistolta Pojan lätkähallille, ja siinä kello viiden liikenneruuhkassa seisoessani aloin kuuntelemaan lyriikoita.

I'm down to my skin and bone
And my mommy, she can't put down the phone
And stop asking how I'm doing all alone, alone
But the truth is the stars are falling, ma
And the wolves are out c-calling, ma
And my home has never felt this far

-- And I've been trying to hide it
But lately
Every time I think I'm better
Pickin' my head up, getting nowhere

Take me back to the basics and the simple life
Tell me all of the things that make you feel at ease
Your touch, my comfort, and my lullaby
Holdin' on tight and sleepin' at night

-- And I'd never ever thought that I would say
I'm afraid of the life that I've made, I've made

Nää kaksi päivää ovat olleet ensimmäisiä, joina olen oikeasti itkenyt koti-ikävää. Miettinyt, teinkö oikean ratkaisun lähtemällä tänne, olemalla täällä näin pitkään. Halunnut takaisin kotiin, takaisin mun 16-vuotiaan huolettomaan elämään. Haluaisin soittaa äidille ja vaan itkeä, itkeä ja itkeä, koska missään ei tunnu oikealta. Haluan pois täältä, mutta en halua Suomeenkaan.

Mä haluaisin vain olla onnellinen. Ja huoleton.

Ja koti-ikäväkin on vähän paskempi homma kun ei ole varma missä se koti on.

Unohdin muuten kertoa mun maailman mahtavimmasta viikonlopusta. Tässä tulisi. Ennen tätä seuraavaa viikonloppua.

Lauantaina uusi ystäväni M poimi mut ihan kotoa kyytiin ja köröteltiin sinne yhdessä kohti Vaxholmia. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ja mun sääret kimalsi nätisti. Jouduttiin hetki ajelemaan pitkin ja poikin parkkipaikkaa etsien, koska ilmeisesti ei oltu ainoat, joiden mielestä Vaxholm oli kiva kesäkaupunki. Lopulta jätettiin M:n maantielaiva hautausmaan parkkikselle vähän epäilyttävin fiiliksen ja tassuteltiin se melkein kilsa keskustaan. Nälkäisinä lapsina suunnattiin heti burgereille johonkin sporttibaariin. Oli hyvää. En ottanut alkoholijuomaa burgerin kanssa, vaikka M yrittikin houkutella.

Syöminkien jälkeen talsittiin vain ympäriinsä, ja onhan tuo perkeleen nätti paikka vähän hiljennyttyään! Suuri osa turisteista valui iltapäivän viimeisillä lautoilla takaisin keskustaan. Me ostettiin tuoreita mansikoita ja Ihan Oikeat Gelatot, ja istuttiin venebensa-aseman lähettyville niitä syömään. Heiluteltiin varpaita merenpinnan yläpuolella ja katseltiin veneitä. Hassua, että ei oltu nähty Vaxholmissa yhtäkään ajoneuvobensa-asemaa, mutta kaksi vedessä kelluvaa venebensa-asemaa kyllä löytyi. Todettiin, että vain Ruotsissa.

Lähdettiin kotiin kun aurinkokin alkoi tehdä lähtöä. Jalkoja väsytti, mua väsytti. Höpöteltiin mukavia, mä napsin viimeiset mansikat suihini ja opastin M:n takaisin meille navigaattorin elkein. Toivotin sille hyvää kotimatkaa ja se toivoi, että mä haluaisin vielä puhua sille vaikka se oli vähän törttöillyt tänään. Lupasin, että totta kai, senkin hölmö. Ihana tyttö.

Illasta mentiin T:n kanssa muutamalle. Juhlistamaan jälleennäkemistä (melkein taklasin sen heti metroporteista päästyäni) ja sen paluumuuttoa Tukholmaan. Muutamat venähtivät. Setelit katosivat lompakosta ja vodkat laseista. Lempparibaarimikko hymyili mulle. T kaatoi kahdesti juomat pitkin pöytiä. Muistan myös kokeneeni suurta iloa siitä, että kolmannen yrityksen jälkeen muistin mun nettipankkitunnarit. Ja vielä suurempaa iloa siitä, että tilillä möllötti hurjat 1453 kruunua. Taidettiin oikein kippistää mun rikkauksille. T:kin katseli lompakkoa seteleitä pläräillen, mietti onko rahaa vuokraan. Meni hakemaan juomat meille sekunti myöhemmin.

Päätettiin lähteä ennen kuin meidät heitettäisiin ulos. Ei oltu juotu mitään viiniä vahvempaa vähään aikaan, joten vodka nousi ja nopeasti. Toisaalta, eihän me oltu baarissakaan kuin kolme tuntia. Hups.

Viereinen McDonald's oli ilmeisesti kyllästynyt Dovasista sinne juokseviin känniääliöihin. Sinne oli nimittäin tullut ihanat itsepalveluautomaatit. Muuten hyvä, mutta noin humalatilassa vaikea saada se kortti sinne pieneen rakoseen. Sain kuitenkin, vähän T:n olkapäähän nojaten ja kolmannella yrittämällä. PIN-koodi meni oikein ykkösellä.

Olin jossain mielenhäiriöissäni tilannut ison juoman normiaterian kylkeen. Valitin siitä kai T:lle. Join kolmasosan, tuli paha olo. Valitin monta kertaa myös siitä, että olin pyörällä. Erottiin keskusaseman metropysäkillä, minä jatkoin matkaa kotiin ja T omaan uuteen kotiinsa. Ihan tyhmää, ettei asuta enää melkein naapurinaapurustoissa. Pyöräilin kotiin. Tai puolet matkasta taitettuani talutin, kun tuli paha olo. Joku peura kyttäsi mua kun kuivakaoin jossain pusikossa fillariin nojaten. Vikan mäen päätin vetää ihan vauhdilla alas. Nielaisin ötökän aika alussa, ja pian lensikin vodkat ja nugetit sulassa sovussa nätisti kaaressa keskelle tietä. No, ainakaan en törmännyt meidän autoon tai ajanut sinne ojaan, jonne olen ajanut monta kertaa aiemminkin. Pari kertaa myös kävellyt. Mutta niistä ei puhuta.

Aiemmin lauantaina äiti oli facebookissa ilmoittanut, että nyt oli semmoset migreenit, että kantaa varmasti kavereiden viinikrapulaa. Olin pyytänyt, että voisko kantaa munkin huomista krapulaa. Varmaan kantoikin, koska sunnuntaina heräsin oikein hyvissä fiiliksissä. Suttasin naamaan vähän meikkiä, vedin shortsit jalkaan ja kimonon päälle, ja lähdin sitten keskustaan. Treffattiin T:n kanssa ja jolkoteltiin Kungsträdgårdeniin vuorotellen Olly Mursia ja Måns Zelmerlöwiä ihkuttaen. Jokavuotiset Rix FM -festivaalit olivat nimittäin tänä vuonna siunanneet meitä kiinnittämällä noi kaksi nimeä esiintyjälistaansa.

Muutama tunti vierähti ihan istuskellessa, arskaa ottaessa ja seisoskellessa. Sitten niitä artisteja alkoi valua sinne lavalle, mutta kaikki oli aika meh, kunnes Olly Murs asteli sinne. Meillä lähti T:n kanssa käsistä. Muutama vaivalla tiensä meidän eteen änkenyt pikkuintialainen piteli korviaan ja mulkoili meitä kun kiljuttiin, laulettiin, huudettiin. Olly kosketteli haarojaan ja oli Seksiä Lavalla. Harmi vain, että koko episodi oli ohi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Onneksi Danny Saucedon kuumat taustatanssijat aka mun ja T:n uudet poikkikset vähän lohduttivat. Pikkuintialaiset (ne kaikki kolme oli mua oikeasti ainakin kaksi päätä lyhyempiä!) taas mulkoilivat kun kiljaistiin omien taustatanssijapoikkisten esittelyiden kohdalla. Näyttivät vähän hämmentyneiltä siellä lavalla.

T friikkasi mallikkaasti Månsin kohdallakin, mä olin vähän rauhoittunut jo. Olihan se Heroes aika cool kun koko Kungsträdgården lauloi mukana. Mutta johan me oltiin soundcheckissä kuultu jo kaikki biisit ja niin edelleen. Mutta Måns on kyllä kova jätkä. Kiva falsetti, nätti naaama, hyvät rintakarvat. Mitä muuta miehestä voi haluta? No, onneksi saatiin kuitenkin T:n kanssa sovittua, että mä meen naikkariin Ollyn kanssa ja se Månsin kanssa. Mähän kosinkin herra Mursia pari vuotta sitten Fryshusetilla. Se sanoi, että puhutaan myöhemmin. Ei olla vieläkään puhuttu. Voi olla, että odotan vielä pari vuotta. Ainakin.

Post-konserttihiet pinnassa raahauduttiin täpötäyteen Maxiin. Äiti oli täällä ollessaan kovasti kehunut niiden nugetteja, joten otin nuguaterian suomatta ajatustakaan lauantai-sunnuntaiyönä kadulle päätyneistä mössöistä. Käveltiin Waxholmsbolagetin satamaan ja vedettiin roskaruoat napaan. Tai T veti. Nugetit oli pahoja. Söin kaksi, loput heitin roskiin. McD osaa nuguhommat liian hyvin, musta on tullut ihan hemmoteltu kun muut kanapalat ei enää kelpaa.

Tollaset viikonloput on oikeasti yksi niistä syistä, joiden takia täällä jaksaa. Ihanaa, että T on takas ♥ Mun lompakollehan tämä ei tiedä mitään hyvää. Mutta vatsan kipeäksi nauramisella ja onnellisuutta pulppuavalla tunteella ei ole hintaa.

Lainasin muuten haarojenkoskettelukuvan instagramkäyttäjältä arosenqvist. Itse olin liian kiireinen tapahtuman aikana. Yleisökuva on kanssa BTS. praktikanten_.

Eilen oivalsin, että mä oon aika etevä tässä yksinhuoltajaäiteilyssä. Mamma on työmatkalla, ja unohti kaikessa stressissään kertoa lapsille olevansa poissa pari iltaa. Mulle sentään kertoi, mutta silloinkin vain ohimennen. Mä vaan olin, että allright. Mitään uutta. Ja muuten aamut ovat olleet huomattavasti rauhallisempia nyt kun Mamma on alkanut harrastamaan salitreeniä meidän aamupalailun aikana. Mä herätän lapset kun Mamma nostelee painoja lähisalilla, ja kun tuun takas koululta niin se on jo poissa. Yksi päivä kuskasin sen Södertaljeen asti työjuttuun ja puhuttiin autossa Donald Trumpista, Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta ja siitä, kuinka tää järjestely on parempi kaikkien hermojen kannalta. Ja kyllä, kaikki keskustelut avasin minä. Tuntuu, että ollaan Mamman kanssa bondattu ihan eri tavalla kun viime kuussa avauduin sille mun mielipiteestä Yhdysvaltojen ihmisoikeuksiin. Sen jälkeen ollaan puhuttu tosi paljon maasta taivaisiin. Ehkä se tajusi, että en oo niin yrmy kun vaikutan. Näin melkein puolentoista vuoden tuntemisen ja yhdessäelämisen jälkeen. Oon kuulemma erittäin "smart" ja "clever" ja "interested in current world issues".

Mutta niin. Yh-arkeen.

Aamu tavalliseen tapaansa lähtee käyntiin kello seitsemän. Raahaudun ulos mun huoneesta ja edes peiliin vilkaisematta menen herättämään penskat. Ihan hassua, että täällä oon oppinut olemaan kiinnostumatta mun ulkonäöstä heti aamulla. Joskus Suomessa mulla oli niin pahoja itsetunto-ongelmia, että meikkasin usein jopa omien vanhempien kanssa vietettyjä kotipäiviä varten. Anyway, Poika on jo hereillä, passitan sen vaihtamaan vaatteet päälle ja petaamaan sängyn. Tyttö saa vaan hyvät huomenet ja kevyen tyrkkäyksen, sillä on oma herätys vartin päästä. Katan pöydän, tyhjennän tiskikoneen, syödään aamupalaa Pojan kanssa päivän ohjelmaa suunnitellen. Sovin sille threeway playdatesit iltapäiväksi iMessagen ryhmäkeskustelussa kaveri 1:n äidin ja kaveri 2:n isän kanssa. Tyttö raahautuu alakertaan, Poika menee pesemään hampaita. Teen sille eväsleivän, juttelen Tytön kanssa päivän läpi ja sitten jotain turhanpäiväistä populaarikulttuuripaskaa jostain meidän yhteisestä mielenkiinnonkohteesta. Tyttö siivoaa jälkensä, menee pesemään hampaat.

Yläkerrassa varmistan, että Poika on oikeasti pessyt hampaat ja että sillä on sänky pedattuna, ja passitan sen sanomaan heipat vielä nukkuvalle Pappalle, koska tiedän, että isälle, joka tulee yöllä kotiin lastensa jo nukkuessa, se on tärkeää. Käyn hoputtamassa Tytön hammaspesua ja sängynpetausta, käskytän Pojan jo alakertaa repunpakkauspuuhiin ja muistutan vielä Tyttöäkin heipoista pappalle.

Tasan kello kahdeksan lompsitaan kaikki kolme ulos kumisappaaissa ja sadetakeissa. Puhutaan siitä, kuinka elokuu oli loppuun asti ollut kesää ja kuinka syyskuu heti alusta asti syksyä. Heitän roskapussin roskiin ja kierrätyskassit takakonttiin. Lapset puhuvat uudesta liikkasalista, mä käännän radion kuuntelemaan Rix FMn aamuohjelmaa. Kova tuuli paiskoo sadepisaroita lasiin ja pyyhkijät joutuu varsinkin motarilla oikeasti töihin. Jätän lapset koululle heippojen kera kiroillen kanssa-ajavia vanhempia, ja ajelen sitten kierrätyspisteen kautta kotiin. Hetken mielenjohteesta kirjoitan kohteliaseen vihaisen (Mamma myöhemmin sanoi, että "that was a pretty strongly worded letter, very British of you") kirjeen koululle, koska ihan oikeasti, vanhempien parkkeeraus varsinkin lapsia noutaessa on ihan hirveää. Parkkeerataan keskelle kulkuväyliä ja kääntöpaikkoja, torvet soi, 4-13-vuotiaat lapset juoksentelee seassa. Laitan kännykän do not disturbille ja isken korvatulpat korviin.

Jossain vaiheessa havahdun kun Pappa huutelee mua. Arvaan, että se haluaisi kyydin metrolle. Käännän kylkeä. Huutelu loppuu pian, ja jatkan unia tyytskärinä. Herään tähän päivään uudestaan yhdentoista aikoihin. Keittiön pöydällä odottaa pari lappua, viisisatanen ja henkkarit, joiden kuvassa irvistää Pappa itse. Huokaisen, vaihdan pyjamashortsit legginseihin ja t-paidan huppariin, isken sadetakin päälle ja lähden liikenteeseen.

Ensimmäinen stoppi on melkein keskustassa. E18 on jo hiljainen ruuhkien jäljiltä, mutta sade vaikuttaa muidenkin ajonopeuksiin reilulla kädessä. Norra Länkenin melkein neljän kilometrin tunnelipätkällä saa rauhoittua. Noudan Pappan nimissä ison laatikon, jonka sisällä on arvatenkin Pojan uusia lätkäkamoja.

Ironisesti, seuraava stoppi on Solnassa, DHLn konttorilla. Lisää lätkäkamoja. Avaan paketin käyttäen avonaista takaluukkua sateensuojana ja kaivan uudet hokkarit käteen. Tylsät kuin mitkä. Huokaisen taas ja aloitan ajomatkan kohri Arningea. Koko reissu osoittautuu turhaksi ja mun luottoanaheimducksfani ilmoittaa, että liikkeellä ei harjoiteta enää terotustoimintaa. Sanon sille, että höh ja että Teemu Selänne ei edes ole niin hyvä, ja lähden.

Pysähdyn matkalla isossa ruokakaupassa, ja kauppalapun sisällön lisäksi heitän kärryyn pikkulevyn Fazerin sinivalkoista ja pullollisen norjalaista lähdevettä. Vingutan ne perheen kortilta siinä missä muutkin ostokset. Kotona puran kamat autosta edelleen terottamattomia hokkareita lukuunottamatta. Safkat kaappiin, suklaa tulille ja Google käsiin. Hockeygear-niminen liike Solnassa avaa vasta puolen tunnin päästä. Otan harkitun riskin ja pistän torkun tunnin päähän painuen sitten päikkäreille.

Liike terottaa Pojan uudet hokkarit satasen seteliä vastaan. Kuikuilen samalla liikkeen fanituotetarjontaa lähinnä Pojan joululahja mielessä, mutta tulee kiire lähteä hakemaan poikaa lekurille.

Poika on vähän hermostunut autossa. Mennään vaan puhumaan tuloksista ja katsomaan kuvia. Edelleenkin helmikuista, lasketteluonnettomuudessa hankittua aivotärähdystä siis tutkitaan. Neurologi kertoo meille, että aivoissa on sellainen juttu. Poika ottaa mua kädestä kiinni. Saadaan läjä papereita mukaan ja jonkun toisen neurologin yhteystiedot Mammalle annettavaksi. Ostan Pojalle suklaamuffinssin kahvilasta.

"When am I gonna have the brain surgery", se kysyy vaisusti puolivälissä matkaa takaisin koululle oltuaan koko matkan hiljaa.

"Oh, baby, you're not gonna have a brain surgery, it's a thing you can live with", kerron maansa myyneelle Pojalle katsellen sitä taustapeilistä. Loppumatkan yritän selittää maallikkotermein lääkärin kertomaa ja samalla kiitän, että katsoin yhdeksän kautta Greyn Anatomiaa ja kymmenen Tuho-Osastoa.

Koulun pihalla angstaan lähinnä autossa sateelta suojassa ja kiroan varsinkin niitä kahta kiinalaista isää, jotka aina parkkeeravat autonsa just siihen, mikä blokkaa mun vakkariparkkiruuturivistöstä pois pääsemisen. Sitten ne vielä polttavat röökit vaikka koulualue on rökfri zon. Pari ohikulkevaa äitiä moikkaa mulle. Moikkaan takaisin. Ei jaksaisi puhua muille vanhemmille just nyt. Poika pyörittelee lähinnä peukaloita. Tekee mieli halata sitä, kertoa sille kuinka ei ole mitää hätää, ei ole vakava juttu.

Onneksi lapsia alkaa pian valumaan koululta päin. Tyttö kysyy, voiko sen paras ystävä tulla kylään. Joojoo, sanon. Poika kysyy, voiko sittenkin mennä kaveri 2:n luokse playdateseille kaveri 1:n talon sijaan. Huokaisen sekavalle selostukselle ja ulostaudun autosta sadetakkiini kääriytyneenä. Kaveri 2:n äiti koskettaa mun käsivartta, kysyy vähän huolestuneena onko mulla kaikki alright. Naurahdan ja sanon, etten vaan meikannut tänään. Kaveri 2:n vanhemmat ja kaveri 1:n isä kaikki nauravat mukana. Sovitaan kuviot selviksi, pistän Pojan lupaamaan kotiläksyjen tekoa illalla, ja lähden sitten tyttöjen kanssa kotiin.

Ajomatkalla vaihdetaan Tytön parhaan ystävän kanssa kuulumisia, koska ei olla nähty pitkään aikaan kun se vaihtoi nyt kouluakin. Meillä on kolmisteen aina hyvät keskustelut, rakastan noita tyttösiä niin kovin. Ne ovat lisäksi erittäin vaivattomia: tekevät itse välipalansa ja viettävät sitten läksytuokion yhdessä. Minä menen yläkertaan koomaamaan.

Puolisen tuntia ennen kuin pitäisi lähteä hakemaan Poika, laahaan jalkani alakertaa. Leikkaan pari sipulia ja yhden kalkkunamakkaran, paistan ne pannulla vehnäjauhoripauksen kanssa ja jätän muhimaan lämmölle. Pyydän Tytöltä, josko se voisi laittaa pastaveden kiehumaan noin vartin päästä. Joojoo, kuuluu yläkerrasta.

Poika lähtee kaverin luota yllättävän helposti. Oikeastaan mä olen se, joka jää suustaan kiinni. Perheen koiranpentu nuoleskelee mun kättä, ja kohteliaasti koiraällötyksestäni ja bakteerikammostani huolimatta annan sen tehdä niin. Autossa Poika kertoo mulle, että meillekin voisi tulla koira. Että mähän käyn jo joka päivä lenkillä niin ei olisi iso vaiva ottaa sitä mukaan. Pyöräytän silmiä, koska tää keskustelu on käyty valehtelematta kahdeksan kertaa viimeisen kahden kuukauden aikana, ja kaivan hanskalokerosta antibakteeriset kosteuspyyhkeet mun kättä varten. Matkalla tapellaan myös kotiläksyistä. Oon kamalan zen, oon ollut siitä lähtien kun perhe tuli lomalta. En huuda Pojalle, en edes korota ääntä. Puhun rauhallisesti, selvästi artikuloiden, ja Poika luovuttaa puolivälissä matkaa rutinansa kanssa.

Autolta kotiovelle kävellessä Poika kysyy, että eikö ihan oikeasti voida ottaa koiraa. Sanoo, että mä saisin päättää rodunkin. Sanon ei.

Tyttö on laittanut kiltisti pastankin jo tulille. Heitän sipulimakkaraseoksen sekaan tomaattipureet, kermat ja mausteet. Tytöt kattavat pöydän, M ei vielä halua syödä kun oli syönyt kaverilla. Se istuu silti pöydän ääreen rutisemaan läksyistä. Ei sentään kehtaa kiukutella kun Tytön paras ystävä istuu kerta sen vieressä. Pian se lähtee kaivamaan niitä kotiläksyjään kun vielä kerran kauniisti pyydän. Tytöt antaa mulle uraohjeita ja opiskeluneuvoja. Molemmat järkyttyvät kun kerron niille, että oon taas muuttanut mieleni ja päättänyt olla sittenkään yliopistoon hakematta. Tytön paras ystävä kertoo, että musta tulisi hauskin englanninopettaja ikinä. Tyttö kertoo, että se haluaa perustaa jäätelökioskin. Keksitään sille kuvitteellisia nimiä ja nauretaan posket kipeiksi.

Siivotaan pöytä yhdessä ja lähden sitten heittämään tyttöjä tanssistudiolle, missä niillä on yhteinen tunti. Tytön parhaan ystävän ihana äiti on luvannut heittää Tytönkin takaisin kotiin, joten studiolla roikkumisen sijaan karautan takaisin kotiin. Poika kuuntelee yläkerrassa Taylor Swiftiä ja tekee matikanläksyjä. Vitsi mikä nörtti. Mun oma pikkunörtti.

Vetäydyn mun huoneeseen omalle koneelle kunnes Poika tulee ovelle, että on nyt valmis. Katson läksyt nopeasti läpi, hymyilen, kiitän ja rutistan sen karhunhalaukseen. Se on mukamas ällöä ja ties mitä, mutta irti se ei vitkuttele ennen kuin minuutin päästä. Lämmitän sille makkarakastiketta ja pastaa myöhäisillalliseksi, ja istun seuraksi. Jutellaan uusista lätkäkamoista, ja syötyään M kokeilee nii uusia luistimia, kypärää kuin säärisuojuksiakin. Diagnosoin hokkareille uunihoitoa ja sisäsyrjän uudelleenmuovailua, mutta uudelle kypärälle näytän peukkua. Ruuvaan visiirin irti vanhasta ja kiinnitän uuteen, all good.

Päästän Pojan pelailemaan Xboxilla, siivoilen keittiötä ja viikkaan puhtaat keittiöpyyhkeet laatikkoonsa. Puolen tunnin pelailun jälkeen passitan Pojan suihkuun, hammaspesulle ja pyjamanvaihtoon. Tyttö tulee kotiin juuri sopivasti, niillä on minitappelu siitä, kumpi saa käydä suihkussa ensin. Annan Tytölle luvan käyttää mun suihkua, ja riita on sillä sovittu.

Vartin päästä Poika tulee alakertaan ja annan sen jatkaa pelaamista vielä kymmentä vaille yhdeksään asti. Sitten pitäisi mennä sänkyyn kirjan kanssa rauhoittumaan, 21:15 sammutettaisiin valot. Kysyn Tytöltä, onko se valmis. Ei ole kuulemma käynyt suihkussakaan vielä. Ärähdän sille, ja noin viiden minuutin päästä suihku alkaa käydä. Tytöllä menee ikuisuus, Pojan petiaikakin ehtii tulla kun se vielä mupeltaa iltapalaa alakerrassa. Mulla alkaa jo kärsivällisyys loppua, koska joka helvetin ilta se vitkuttelee iltapuuhien kanssa ja joka helvetin aamu se on niin vaikea saada hereille.

Otan lukemiseen käytetyn iPadin pois luvaten, että sen saa takaisin heti kun alkaa tapahtua. Tytöllä on paha tapa uppoutua kirjansa maailmaan niin pahasti, että se ei sisäistä mitään vaikka sille puhuisi. Yksi päivä puhuttiin varmaan vartti Pojan kanssa tästä tavasta Tytön lukiessa, eikä se ollut "kuullut" mitään meidän keskustelusta vaikka oli istunut sohvalla meidän välissä.

Poika nukkuu jo kun Tyttö vihdoin raahautuu huoneeseensa. Sillä on vielä pyyhe päässä, mutta sanon silti hyvät yöt, koska luotan siihen, että se menee sänkyyn heti kun saa pyyhkeen kuivumaan. Vielä mitä, puoli yksitoista käyn sammuttamassa käytävävalon ja kurkkaan huoneeseen - Tyttö selailee instagramia puhelimella. Otan puhelimen alakertaan vietäväksi ja käskytän nukkumaan nyt heti. Se näyttää just niin syylliseltä kuin joku juuri itse teosta kiinni saatu näyttäisikin. Mutta meneepä nukkumaan.

Pappa kolistelee kotiin joskus kahden aikaan yöllä - herään kun se paiskaa oven kiinni. Huokaisen syvään ja käännän kylkeä, yrittäen saada taas unen päästä kiinni.

Herään kun Poika hiipii mun oven ohi natiseville portaille ennen kuutta pelatakseen tabletillaan ennen aamutoimia. Se loukkaantuu, kun moitin sitä ja juoksee takaisin yläkertaan itkuisena kun kyselen rasitusvammaiselta vaikuttaneen jalan kuulumisia. Joudun maanittelemaan Pojan aamupalalle lupaamalla, että laitan kaksi gifflaria sen eväsboksiin.

Käyn kirjaimellisesti repimässä Tytön sängystä 25 minuuttia ennen lähtöä. Se ei saa suustaan ulos mitään järkevää, mutta nousee kuitenkin ylös ja raahautuu kylppäriin. Palautan jo viisi herätystä sitten takavarikoimani peiton sen huoneeseen.

Sanon lapsille 8 minuuttia ennen lähtöä, että nyt mennään. Tyttö on melkein valmis, muistutan sitä sukista ja siitä, että sanoo iskälle heipat, ettei tarvitse sitten enää juosta ylös. Poika kysyy, että miksi nyt jo. Vastaan, että no koska teillä aina kestää. Ei kuulemma kestä. Passitan silti Pojan hakemaan sukat ja sanomaan heipat iskälle yläkertaan.

Pakkaan molempien eväät, ja samalla huomaan, että kouluun tänään palautettavat lomakkeet ovat yhtä täyttämättä magneetin alla jääkaapin ovessa. Huokaisen, ja alan täyttämään niitä. Yksi koskee Google Classroomin käyttöä. Rastitan kyllät molempiin, väärennän Mamman allekirjoituksen perään. Toiseen pitää täyttää lasten terveystiedot, lääkitykset, sairaudet sun muut. Jätän Tytön lomakkeen melkein tyhjäksi ja listaan kaikki Pojan allergialääkkeet nimeltä sen lomakkeeseen, puumerkit perään. Kolmannessa kysytään, saavatko lapset lähteä itsenäisesti koulusta vai luovutetaanko vain vanhemmille. Rastitan ensimmäisen ruudun, allekirjoitan, ja sujautan kummallekin kolme lomaketta reppuihin.

Pennut ilmestyvät alakertaan, mä istun jo odottamassa autonavain kourassa. Tyttö tajuaa, ettei sanonut heippoja iskälle ja juoksee yläkertaan. Poika tajuaa, ettei sillä ole sukkia jalassa. Hieraisen mun naamaa. Mammakin ilmestyy paikalle. Kysyy nukuinko hyvin. Valehtelen, ja sanon, että joo, vaikka unta kertyi ehkä kaksi tuntia viime yönä. You just look really... Mamma aloittaa, muttei ikinä lopeta lausetta. Kiitän sitä siitä ajatuksissani.

Lähdetään lopulta viisi minuuttia myöhässä kohti koulua, enkä jaksa tässä vaiheessa enää edes nostaa mun pointtia 8 minuuttia etukäteen lähdön valmistelusta esille. Ilmoitan heti autolle kävellessä, että reput menee takaluukkuun. Lapset anelevat, että pliis ei. Annan luvan ottaa ne takapenkille, mutta sillä ehdolla, että kumpikaan ei mainitse niitä sanallakaan. Turhautuminen is strong ja se näkyy, ja lapset eivät hiiskahdakaan laukuista.

Poika kutsuu mua mamma-nimellä eikä edes huomaa mokaansa ennen kuin Tyttö nauraa sille.

Harhailen ruokakaupassa puoliaaveena. Niillä ei ole kalkkunaleikkeleittä tai 2,8% bisseä. Huokaisen.

Mamma kysyy, ehdinkö ajaa sen metrolle. Kysyn, voinko sanoa ei. Että mun pitää kiirehtiä suihkuun ja sitten itsekin kaupunkiin. Pappa on jo lähtenyt. Mamma sanoo, että ymmärtää ja lähtee kohti bussipysäkkiä. Mä menen nukkumaan kahdeksi tunniksi.

Kiirehdin suihkun kautta keskustaan ja sieltä Fridhemsplanille. Vaihdan mun lenkkitakin ja perushupparin kahteen sileään satasen seteliin mukavan loppiskaupan seurauksena, ja lähden sitten kohti aasialaisia ruokatuotteita myyvää kauppaa. Kaupan vanha setäomistaja ja sen poika moikkaavat mulle vaikka en ole käynyt siellä muutamaan kuukauteen. Nappaan mukaan sinappiöljyä ja pussillisen vihreitä chilejä. Vanha setä juttelee mulle ensi viikolla tulevasta uudesta hyllyköstä ja pahoittelee kun en löytänyt naanleipää samalla kun sen poika naputtelee mun ostokset ikivanhaan kassakoneeseen. Maksan käteisellä ja kiittelen, setä yrittää tyrkyttää mulle pullollisen aam pannaa mukaan ihan ilmaiseksi. Sanon kiitos ei kiitos hymyn vääntäen, ja setä taputtaa mua olalle ja kertoo, että oon sen favorit vit tjej.

Haen Tytön koululta, ja sitä odotellessa juttelen Pojan parhaan kaverin vanhempien kanssa ja paijaan niiden harvinaisen kilttiä ja haisematonta vizslapentua. Ne muuttavat pois vuoden loppuun mennessä ja mua harmittaa, koska Pojan parhaan kaverin äiti on toinen mun mammabestiksistä.

Syödään, ja vietetään siestaa Tytön huoneen lattialla pyörien. Puhutaan mun tatuointisuunnitelmista, meidän varpaita, Tytön parhaan ystävän isän rimppakintuista, rintaliiveistä, kuukautisista ja siitä, mitä aktiiviliikkuminen ilman urheilurintaliivejä tekee rinnoille. Mamma löytää meidät kuudelta kotiin tullessaan Tytön sängyltä jalat seinää vasten kohti kattoa kikatuskohtauksen pauloissa.

Tyttö haluaa tulla mukaan hakemaan pikkuveikkaa sen parhaan kaverin luota. Ajellaan sinne kaikessa rauhassa puhuen matkalla lähinnä musiikista, Rix FMn sunnuntaifestareista ja siitä, kuinka ärsyttävää liikenne pois kaupungista on tähän aikaan.

Poika ei suostu istumaan takapenkillä kunnolla, joten tyhjällä tiellä äkkijarrutan niin, että se kolauttaa päänsä etupenkin selkämykseen. Viesti menee perille pojan suuttumatta, joten katson itseni voittajaksi. Loppumatkan se istuu kiltisti paikoillaan. Jutellaan Pojan parhaan kaverin koiranpennusta, ja mun sydämeen vähän sattuu, koska Poika ei tiedä toisen perheen muuttoaikeista.

Matkalla autosta kotiovelle puhutaan rannoista ja kuulin epähuomiossa, että Poika olisi sanonut better than your shitty beach, ja vedet silmissä räkätetään kaikki ennen eteiseen astumista.

Lapset hoitaa iltatoimiaan ja me käydään Mamman kanssa läpi seuraavaa viikkoa kun se lähtee taas työmatkalle. Oon jo lähdössä keittiöstä kun se kysyy, että voisinko hätätilanteessa jäädä tyyliin tammikuun ensimmäiseksi viikoksi vielä avustamaan. Mun suu lupaa, että voin jäädä vaikka helmikuunkin loppuun asti jos tarvitsee. Jossain vaiheessa istun pöydän ääreen ja jutellaan syvällisiä mun tulevaisuudesta ja perheen tulevaisuudesta.

Mietin, lähdenköhän mä täältä ikinä. Mietin, kuinka paljon rakastan näitä kahta lasta kaikesta huolimatta.

Mitäs tänne. Sitä samaa.

Lapsilla alkoi koulu torstaina hassulla puolentoista tunnin mittaisella päivällä. Ihan vielä ei olla palattu onnistuneesti siihen arkeen muiden osalta, mutta ehkä ne kohta. Mä onnistuneesti herään joka aamu jo ennen seitsemää, herätän lapset, pistän aamupalapöydän kuntoon, heitän ne kouluun ja palaan takaisin nukkumaan. Jotenkin ihanaa palata tähän löysään rutiiniin, kesällä kun piti olla menossa joka paikassa ja joka päivälle oli jotain tekemistä. Odotan vielä syksyisiä sadekuuroja ja iltalenkkejä merituulen tuivertaessa.

Tosiaan aamut ovat vielä vähän kivuliaita. Lapsilla on herätys seitsemältä, mutta en oleta niiden heräävän silloin. Tänään oli ensimmäinen päivä kun Poika heräsi itse vähän ennen seitsemää ja tassutteli alakertaan räpeltämään tabletillaan jo päivävaatteet päällä. Kun vertaa, että torstaina, perjantaina ja maanantaina mä jouduin varastamaan sen peiton ja laittamaan sille päivän vaatteet sängylle. Toisaalta tykkään siitä, että Poika pyytää mua valitsemaan vaatteet, koska mä osaan valita vaatteet paremmin kuin herra itse ja kaiken lisäksi se laittaa ne mun valikoimat kuteet aina mukisematta päällekin. Tänään se tosiaan pukeutui itse siniseen paitaan ja melkein samansävyisiin shortseihin. Itkin vähän verta ja yritin maanitella sitä vaihtamaan päälle joko harmaat shortsit tai sitten jonkun valkoisen t-paidan, mutta ei. Päähän se iski vielä nätin sinisen lippiksen. Ja ei, en puhu mistään kivasta laivastonsinisestä, vana sinisestä. Yh.

Tyttö on vielä vaikeampi maanitella ylös. Tänään luovutin kolmannen kerran jälkeen ja menin syömään aamupalaa Pojan kanssa. Sieltähän se sitten tuli pää kolmantena jalkana varttia ennen lähtöä syömään ja kitisi mulle, että miksen herättänyt. Sanoin, että kävin herättämässä kolme kertaa. Ehkä se nyt oppii, kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, että se tunne kun herää liian myöhään kouluaamuna on ihan kamala.

Aamulla piti viedä koko perhe kukin omiin kohteisiinsa, ja voi jumalauta mitä tää perhe tekisikään ilman mua. Poika meinasi unohtaa kouluprojektia varten sivuunlaitetun kenkälaatikon. Mamma unohti antaa siivoojalle päiväpalkan. Pappa meinasi jättää avaimet oveen ja lompakon autoon. Tyttö unohti kuukautissiteet kotiin. Huoh. Onneksi olen minä, joka poimii ne avaimet sieltä ovesta ja joka nappaa kenkälaatikon mukaan viime hetkellä ja joka kaivaa lompakosta rahaa siivoojalle ja omasta laukustaan siteitä lapselle. Noi kaikki unohtaisivat varmaan omat päänsä ilman mua.

Poika on ollut tapansa mukaan tosi kiva aina kun Mamma ei ole kotona. Tänään se tosin skitsosi sillä hetkellä kun astuttiin kotiovesta sisään. En tiedä mitä maagisia voimia meidän etuoven kynnys pitää sisällään, mutta koulun pihalla ja automatkalla iloisesti jutelleesta ja nauraneesta pojasta tulee tosi nopeasti Maailman Kamalinta Päivää kärsivä pikkupainajainen heti kun se astuu sisälle. Mä menin viemään kauppakassin keittiöön, ja eikös helvetti irronnut heti eteisessä. Siellähän ne olivat taas toistensa kimpussa, tai lähinnä Poika oli Tytön kimpussa. Tyttö on nyt muutamien viime kuukausien aikana ihan tarkoituksella provosoinut pikkuveljeään, ja se on niiiiiin rasittavaa. Joo, välillä se on oikeassa tai sillä on hyvä pointti, mutta se miten se toimittaa ne sanat ulos... Poika näkee aina punaista. Ja Mamma yleensä vain pahentaa asiaa. Mutta anyway, jouduin eteisessä nappaamaan Pojan tyyliin niskalukkoon kun se ei suostunut lopettamaan Tytön potkimista. Raahasin sen tilanteesta pois, pyysin purkamaan liikkakamat ja laittamaan vesipullon tiskikoneeseen. Niinhän se kitisten tekikin ja samalla sain selville riidan syyn: Tyttö oli istunut avaamassa kengännauhojaan siinä mihin Poika olisi halunnut laskea reppunsa. Meillä on tosiaan iso eteinen, jonne mahtuisi jo lattiapinta-alalle yli 30 samanlaista reppua. Että niin.

Aamulla sisarusten välillä oli jo yksi yhteenotto: kumpi saa pitää koulureppua keskellä. Oltiin jo liikenteessä, ja mä siinä samalla ajaessa kyllästyin kitinään, ärähdin kerran ja pistin laukun nätisti peräkkäin keskipaikalle. Ei ollut kuulemma hyvä. Pysähdyin, avasin takaluukun ja sanoin lapsille, että hopihopi, laukut taakse sitten. Yllättäen laukut matkustivat koulusta kotiin sulassa sovussa keskipenkillä.

Onneksi päivät ovat vapaat ja kohta on taas viikonloppu. Edessä on muun muassa kesäinen roadtrippi Vaxholmiin, T:n paluumuutto Tukholmaan sekä lupaavat lauantairyypyt. On tähän väliinkin toki mahtunut uusien kavereiden kanssa pyörimistä (muun muassa iltalenkit ja -kännit Skeppsholmenin saarella!) ja Suomeen palaamisen kanssa kriiseilyä, mutta henkilökohtaiset asiat pysyköön henkilökohtaisina. En mä kuitenkaan ole niin anonyymi.

Tänker tillbaks på hur det var ett annat liv
Det var en sommar som aldrig tog slut
För vi levde varenda minut

Loma on sitten kai ohi. Höh. Ehdin jo tykästyä aikatauluttomaan elämään, jossa on ihan okei herätä kolmelta aamulenkille ihan vain siksi, että saa kivan kuvan auringonnoususta, ja jossa voi rampata Pride-tapahtumissa ja ottaa valkkaripainotteisen illan uusien sateenkaaritovereiden kanssa millon vain.

Kaikki lukiota tai oikeastaan mitä tahansa koulua käyneet tietävät sellaisen ihanan termin kuin procrastination? Minä ainakin tiedän. Paitsi lukioaikoina kun yritin koetta edeltävänä iltana tulla expertiksi molekyylifysiikassa, niin myös ihan nykyaikaina. Ennen lomaa tein suuria lupauksia alkaen nurmikon leikkaamisesta kahdesti viikossa ja päättyen koko keittiön puunaamiseen jokaista laatikkoa ja kaappia myöten. Tiedättehän, pitkät ja hiljaiset aamut (loman aikana yli 10 nukutut aamut: 20), auringonotolle pyhitetyt iltapäivät (loman aikana auringonottamiseen käytetyt tunnit: 12) ja valkoviinin täyteiset illat (loman aikana nautit valkoviinipullot: 18) vilisivät jo mielessä ja sitä nyökytteli juujuut kaikkeen ihan vain että saisi perheen nopeammin kohti terminaalia.

Arvaa kuka eilen hiki pinnassa käänsi keittiön vetolaatikkoja ympäri yksi kerrallaan ja leikkasi ylipitkäksi kasvannutta ruohikkoa pikavauhtia just ennen yleistä iltahiljaisuutta? Arvaa kuka tänään juoksi kaupassa, veteli nurmikkoa, haravoi ja noukki leikattua nurtsia sekä hoiti viimeisetkin pinnat keittiösti kondikseen? Niiiiiiin. Perheen lennon oli määrä saapua aikaan X iltapäivällä. Lähdin matkaan tasan 28 minuuttia ennen aikaa X. Juosten heitin haravan pihavajaan, hölkkäsin heittämään hanskat sisälle ja pyyhkimään hikeä otsalta, ja ei muuta kuin autoon ja nokka kohti Arlandan lentokenttää. Matka sujui oikein vikkelään ja laskelmieni mukaan ehtisin tismalleen aikaan X kentälle tätä vauhtia. Vaan kaikki kaupungin työläiset olivat ikävä kyllä päättäneet lähteä kotiin kohti samaan aikaan. Mulla meni tismalleen 46 minuuttia kilometrin pätkällä. Olisin kävellyt sen viisi kertaa edestakaisin siinä ajassa! Ja tämä 46 minuuttia ei edes ollut tasaista nytkytystä eteenpäin! Ei, välillä seisottiin monta minuuttia paikoillaan! Sitten nytkähdettiin eteenpäin niin, ettei tarvinnut kuin päästää automaattiauton jarru pois pohjasta ja painaa se heti takaisin alas!

Siinä vaiheessa kun kello oli 20 minuuttia ajan X, soitin nöyränä Mammalle, että no siis. Onneksi perheen lento oli ollut myöhässä ja heti olivat vasta päässeet koneesta ulos. Sanoin heipat ja jatkoin paikallaan istuskelua. Jossain vaiheessa joku ambulanssikin yritti, valot ja pillit päällä 200 autoa syvällä liikenneruuhkassa. Se hiljeni noin minuutin jälkeen ja jatkoi nöyrää matelua meidän kanssa-autoilijoiden kanssa. Mulla kyllä heräsi toivo siinä vaiheessa kun valot syttyivät, sillä mä olin kaksi autoa ambulanssin perässä. Pettymys oli kyllä suuri.

No, 46 minuutin paikoillaan seisomisen ja satunnaisten nytkähtelyjen jälkeen liikenne alkoi pikkuhiljaa selkeentyä. Köröteltiin silti yhä 110-alueella juuri ja juuri viittäkymppiä, että niih. Arlandan liittymän jälkeen pääsi sentään baanaamaan satasta. Perhe oli kuitenkin ehtinyt parkkikselle ennen mua. Lapset hyökkäsivät päälle heti kun pääsin autosta ulos. Oli ikävä ja kaikkea. Poika näytti kaksi vuotta vanhemmalta ja Tyttö kymmenen astetta tummemmalta. Kotimatkalla Tyttö ilmoitti, että hänellä on ikävä kotiruokaa. Mamma kysyi, että mitä ruokaa. Tyttö vastasi, että yummy food, the kind she makes at home, ja Poika kysyi päälle, multa, että voinko tehdä kotona heti falukorvkastiketta.

Lapset ja Pappa simahtivat puolivälissä matkaa takapenkille (yllättäen myös kotiinpäin oli jonkin verran liikenettä ja matka-aika miltei tuplaantui) joten puhuttiin sitten Mamman kanssa niitä sun näitä. Yhdessä vaiheessa puhuttiin lentojen kestoista sun muista, ja jotenkin vain lipsahti, että niin, minähän lennän keväällä moikkaamaan Uuteen Seelantiin muuttanutta kaveria ja pelottaa yli 20-tuntinen lento. Mamma heti kysyi, että oletko nyt sitten päättänyt mitä teet. Hymisin, että niin kai sitten. Puhuttiin yliopistoista sun muista, minä stressasin pääsykokeista. You're smart, you're gonna do just fine, don't worry about that stuff. You're so smart. Tuli hyvä mieli, kunnes Mamma jatkoi. I'm gonna be sad when you leave, though. We're gonna have to find a new au pair, too, and that's gonna be tough after this year and a half. I'm gonna be so sad, ja syvä huokaisu. Me too, totesin hiljaa, ja loppumatka ajettiinkin aika hiljaisuudessa.

Kotona tyhjennettiin auto ja sillä välin kun perhe aloitti kamojen purkamisen, mä ilmoitin meneväni kauppaan sitä falukorvkastiketta varten. Tyttö kysyi, saako tulla mukaan, ja totta kai otin sen siitä kainaloon. Heti kun päästään pihaporteista ulos, se kertoo mulle, että menkat alkoivat loman aikana! Olin TODELLA hämmentynyt, koska tää on sama tyttö, jota hävetti viime kesänä antaa mulle ekat rintaliivit pestäväksi kun se oli niin noloa. Puhuttiin sitten koko matka kuukautisista ja kaikesta, ja oli jotenkin kiva tietää, että Tyttö luottaa muhun niin paljon, että voi ja haluaa puhua ja kysellä multa henkilökohtaisistakin asioista.

Kokkailujen jälkeen istuttiin lasten kanssa syömään, ja samalla sain kuulla kaiken lomasta. Vanhemmat tekivät omia puuhiaan, joten siivottuamme jälkemme, Poika esitteli mulle uusia kalastusvälineitään ja vaatteitaan, ja Tyttö näytti myös omia ostoksiaan. Sitten köllittiinkin kaikki kimpassa mun sängyssä ja katseltiin Tytön puhelimesta loman aikana otettuja kuvia ja videopätkiä. Poika torkahti jetlagisena kainaloon, me vaihdettiin Tytön kanssa omiin kirjoihin. Kahdeksan aikaan raahasin Pojan omaan sänkyynsä ja potkin Tytön omaansa.

Kyllä mulle ehti tulla ikävä noita vintiöitä. Kiva, että ne on taas kotona. ♥

Tässä lomalla ollessa on alkanut miettiä sitä edessä häämöttävää paluuta. Tai, no, niinhän mä itselleni sanon. En jatka enää joulun jälkeen, lähden ennen joulua enkä tule takaisin lopputalveksi ja kesäksi. Tämä päätös on tällä hetkellä yhtä vakaalla pohjalla kuin Kreikan talous. Mä toivon, ettei se muutu, mutta samalla haluaisin sen kallistuvan takaisin jäämiseen.

Kyseessä ei ole mikään palava halu jäädä. Kyseessä on pelko lähteä pois, muuttaa Suomeen.

Mun vaatekaapissa on vaatekappale joka henkarille. Oikeastaan mun omat henkarit loppuivat kesken, jouduin vaivihkaa varastamaan lisää Mamman ja Pappan vaatehuoneesta. Mamma pyöräytti vain silmiään kun jäin siitä kiinni. Heitti satkun kouraan ja sano, että käy hakemassa lisää Rustasta. Minähän hain. Nyt vielä kun keksisi jonkun tehokkaamman säilytystavan mun neljälle talvitakille ja Lagerhausin paperikassille, joka on täynnä pipoja ja tumppuja ja kaulahuiveja sun muita. Kun talvi tulee, niin kassi täyttyykin lippiksillä, bikineillä, kesähepenillä ja sellaisilla.

Kun viimeksi olin Suomessa, mulla oli vaikeuksia saada unta mun omassa sängyssä. Siis Ihan Oikeassa Omassa Sängyssä, jonka itse kauan kestäneen IKEAssa loikoilun ja patjatestailun jälkeen valitsin, ostin, lastasin autooni ja purin huoneeseeni. Sellainen melkein neljän satkun sijoitus. Muistan kun ostin sen. Se oli niin hyvä, aivan täydellinen. Kehuin kaikille, kutsuin kaverit testaamaan päikkäreille sun muille. Mutta nyt mun oma sänky on tämä, jolla tälläkin hetkellä istun. Se, joka natisee ja vinkuu, mutta silleen hyvällä tavalla, jollain tasolla lohduttavalla tavalla. Mä tiedän jokaisen liikkeen ja asennon, joka aiheuttaa natinaa. Sellanen tuo turvaa. Mun sängyssä on myös pieni kuoppa tässä aika keskellä. Mun kroppa sopii siihen oikein mainiosti. Nukun levottomasti jos en nuku mun kuopassa - kyllä, ymmärrän tilanteen ironian. Niin, ja mun sängyssä on myös ihan omat lakanat. Itse ostin IKEAsta, maailman toisiksi suurimmasta IKEAsta, omilla rahoilla. Mitäköhän teen näillä sitten Suomessa. Ne kun eivät ole Ihan Oikean Oman Sängyn mitoille. Ei, ne ovat tämän sängyn mitoille.

Mulla on täällä muuten oma kenkäkaappi, mulle raivattiin sellainen jo talvella. Tai oikeastaan oma vetolaatikko, ollaan kenkäkaappikämppiksiä Pojan kanssa. Joskus sen crocsit eksyvät mun laatikkoon tai joskus heitän vahingossa lenkkarit Pojan laatikkoon. Ei haittaa, meidän kengät - mun kymmenen paria ja Pojan viisi paria... - elävät kyllä sulassa sovussa keskenään. Talvikengät raivattiin muutama kuukausi sitten ullakolle IKEAsta aikoinaan ostettuun muovilaatikkoon. Mamma pyyhki kannesta vanhat tekstit pois ja kirjoitti tilalle lasten ja mun nimet sekä winter shoes. Siellä laatikon vieressä on muuten myös mun matkalaukku.

Kun olen herännyt nyt loma-aamuina (tai -aamupäivinä, -iltapäivinä, -iltoina...) niin oon suunnannut aamupalalle. Kaapissa on muroja vaikka muille jakaa - Cheeriosit Pojalle, Kelloggs' Dark Chocolate & Strawberries Tytölle, All Bran Mammalle ja Weetabix mulle. Joskus vaihdellaan muroja keskenämme, ihan vain huviksi, mutta yleensä pöydälle laitetaan tarjolle kaikki neljä. Jopa silloin, kun joku muu kuin minä kattaa aamupalaa, niin mullekin katetaan paikka ja Weetabixit odottaa pöydällä. Pojalle isoin kulho, Tytölle sen nimikkolusikka. Pojan pieni lasi menee vasemmalle puolelle siinä missä muiden menee oikealle, Tytölle ei lasia ollenkaan kun se ei ikinä juo aamuisin. Mammalle lasin sijaan teemuki ja lusikan kaveriksi pieni veitsi. Pojalle valmiiksi paperia, se läikyttää maitoa kuitenkin. Mulle iso lasi ja appelsiinimehu viereen. Pojan allergialääkkeet ja vitamiinit valmiiksi sen tarjottimelle. Tajusin vasta viime kuussa miten monta pientä asiaa teen joka ainoa päivä kun katan pöydän tai korjailen edellämainitut asiat joko Mamman tai lasten jäljiltä. Rutiini. Helpottaa elämää.

Hassua, miten helposti sitä sulautuu osaksi perhettä.

Mua pelottaa, miten saan raahattua kaiken Suomeen. Oon jo palauttanut 80% vaatteista, joita toin mukanani aikoinaan Suomesta, niin takaisin sinne. Mutta mulla on ihan oma, täältä hankittu vaatevalikoima. Mulla on kumisaappaat ja yhdeksän muuta kenkäparia. Mulla on kymmenen takkia vähän kaikilta paksuuksilta. Mulla on kahdeksan lasipurkkia, jotka pitävät sisällään mun meikkiarsenaalia ja muuta pikkusälää. Mun pöydällä on kahdeksan kirjaa, avaamattomassa paketissaan oleva muki, pullo valkoviiniä, meikkipeili, neljä designtiskirättiä, metallipurkki sisältöineen. Kylppärissä taas on kaksi kaapillista hygieniatuotteita ja kosmetiikkaa.

Niin ja sitten ne lakanat, tietenkin.

Jos ostaisin vielä pari pyyhettä ja tiskiharjan, niin voisin muuttaa suorilta omaan, typötyhjään asuntoon Suomessa. Niin hyvin mä olen rakentanut elämäni tänne, tähän taloon, tähän huoneeseen. Tähän perheeseen. Kun palaan Suomeen, niin ei se tule olemaan sama asia. Siellä on kaikki kuten jätinkin. Sillä on kaikki kuten kaksi ikävuotta nuorempi J oli ne sinne jättänyt. Edessä odottaa siis uusi rakennusurakka. Mutta ehkä mä olen valmis siihen sitten.

Tytön ja Mamman hyvästelyistä tulee huomenna tasan kaksi viikkoa. Mietin eilen, että mulla on ikävä Tytön ääntä. Ja sitä kun kellitään monta tuntia mun sängyssä molempien nenät kiinni omissa kirjoissa ja sitä, kuinka se hiljaisuus ei ole yhtään ahdistava tai kiusallinen, vaan tuttu ja turvallinen. Poika ja Pappa tuli lauantaina saaristohuvilalta, jossa mäkin päädyin sittenkin viettämään päivän jos toisenkin ennen kun kruisailin autolla takaisin Tukholman vilskeeseen. Oli muuten kaunis ajomatka, varsinkin kun nopeampi reitti sisälsi myös lauttailua! Mutta pidemmässä reitissä, maisemareitissäkään ei ollut mitään vikaa. Paitsi se, että mulle iski joku palava halu muuttaa Värmdöön. Anyways, lauantaina käytiin vielä veneilemässä auringonlaskussa, Poika ajoi suurimman osan matkasta. Käytiin veneilemässä myös sunnuntaina kun säät sen kerta sallivat. Maanantaina ne lähtivät mummolaan, tulevat tänään takaisin. Huomenna herään taas kuudelta ja ajan Arlandaan ja takaisin perjantaisessa aamuruuhkassa, aivan kuten tein kaksi viikkoa sitten.

Seuraavat kolme viikkoa saankin elää ihan omassa rauhassa. Okei, mulla on vähän talovahtivelvollisuuksia ja olen lupautunut vahtimaan Mamman ystävättären lapsukaisia, mutta eiköhän yksi 11-vuotias ja yksi 16-vuotias (oon jo niin vanha, että mut on okei pyytää vahtimaan 16-vuotiasta) mene aika helpolla. Mulla on ollut jo nyt auvoisat pari viikkoa. Oon myös ollut erittäin extreme pahis - nukuin vierashuoneen sängyssä, en ole käyttänyt placematia syödessä, olen syönyt sohvalla, en ole pitänyt housuja jalassa, varastin vierashuoneen sängystä kaksi tyynyä omaan sänkyyn, jätin puhtaat pyykit kuivausrumpuun kolmeksi päiväksi... Aika villiä.

Aika venepainotteisia kuvia vaikka kaikki eri paikoista eri päivinä. Samalla veneellä sentään. No, Ruotsi on Ruotsi.

Vai että lomalla.

Perjantaina oli aamuherätys siinä kuuden aikaan. Mun oli tarkoitus mennä nukkumaan hyvissä ajoin, mutta joskus alkuyöstä havahduin laittamaan herätystä kännykkään ja jumiuduinkin facetimeilemään S:n kanssa... No, pääsin kuin pääsinkin hereillä ajoissa. Aamuohjelmaan kuului yleistä stressailua, sekä äidin että tyttären rauhoittelua, pakkauslistojen tsekkailua, jännittyneet aamupalat, vähän lisää stressailua. Lopulta päästiin liikenteeseen 7:20, Tytön mukaan "liian myöhässä". Yritin siinä sitten selittää, että jos boarding alkaa 9:20 niin kyllä tää 7:20 on ihan okei aika lähteä.

Arlandaan ajoin aika väsynein silmin vakionopeudensäädin päällä ja radio Bandit Rockilla. Takapenkillä Tyttö jatkoi uniaan ja Mammakin etupenkillä räpelsi puhelimen kanssa puolet reissusta. Jossain vaiheessa se havahtui radioon naureskellen, että mitä me ees kuunnellaan, onko tämä jotain suomalaista rokkia, haha lol. Olin niin väsynyt ja vähän ärsyyntynytkin aamun häsläyksestä, että murahdin vaan, että on kuules iha judas priestiä nyt siellä soimassa. Mamma vaihtoi Rix FMlle. Huoh.

Kentällä oli noin viisi miljoona muutakin lähdössä terminaali vitosesta, siellä sitten torvet soi ja kaikki odotteli väliaikaisparkkia. Päästiin aika nopeasti parkkiin, jeesasin laukut ulos ja kärrylle, halasin heipat ja lähdin kaasuttelemaan takaisin kohti Tukholmaa. Paluumatka sujui aika rattoisasti ja päätin poiketa puolivälissä pois E4-tieltä ja ajella pienempiä teitä kotiin.

Pappa ja Poika nukkuivat vielä kun tulin takaisin puoli yhdeksän aikaan, joten kaikessa rauhassa painelin itsekin takaisin nukkumaan. Joskus puoli kymmenen tienoilla Pappa tuli sitten huutelemaan, että heitänkö sen asemalle kun sillä jäi fillari eilen sinne. Joojoo. Kävin herättelemässä Pojan ja heitin sitten faijan asemalle. Katoin Pojalle aamupalatarpeet ruokapöytään, kävin herättämässä sen ja sitten tehtiin omia juttuja lounaaseen asti. Syötiin lounas, jatkettiin omien juttujen parissa ja sitten syötiin dinneriksi nugetteja. Pelailtiin sitten vähän korttipelejä kunnes Pappa tuli takaisin duunista ja jäbät viettivät sitten iltaa keskenään. Thank God.

Tänään nukuin pitkään. Katselin Paranormanin sängyssä. Kävin lenkillä. Kävin piiiiitkällä suihkussa. Kävin kaupassa hakemassa mässyä. Nyt ajattelin leiriytyä The Fostersin pariin sänkyyn. Kyllähän sitä piti keittiö siivota kun se on vaan niin käsittämättömän vaikeaa putsata omien sotkujen jälkeen... Niin ja paras oli kun lenkiltä tullessa Pappa kertoi, että he ovat vuokranneet huvilan muutaman tunnin venereissun päässä olevalta saarelta, että voinko ajaa heidät huomenna satamaan. Sanoin, että totta kai! Tähän Pappa sitten, että huvilalla on useampi makkari, että jos haluat tulla mukaan niin tule ihmeessä! Olin, että joo moro lols, mutta kohteliaasti sanoin, että okei, minäpä mietin. Ajattelin keksiä jonkun hienon tekosyyn, että joku kaveri on kaupungissa ensi viikon, koska en missään nimessä halua paljastaa, että mulla on maanantaista perjantaihin joka päivä treffit HBO Nordicin ja The Affairin kanssa.

Viisi viikkoa. Oi joi. Aurinkolasiemoji nyt tähän näin.

Miksi on niin vaikeaa...

...olla jättämättä kylmään kuuluvia maitopurkkeja sun muita elintarvekkeita pöydälle?

...huuhdella kahvi- ja teekupit heti käytön jälkeen?

...sulkea keittiökaappien ovet?

...pistää tavarat takaisin paikoilleen käytön jälkeen?

...olla jättämättä avaimia oveen?

...laittaa takki henkariin?

...peruuttaa auto pihaan tienvarteen jättämisen sijaan?

...ripustaa vaatteet huolella kuivumaan, milloin ne myös oikeasti kuivuisivat?

...pestä käsitiski heti käytön jälkeen ettei lika ehdi pinttyä yön aikana?

...viikata kuivausrummusta tulleet pyykit heti sen sijaan, että jättäisi ne sinne homehtumaan koko viikonlopuksi?

...olla kävelemättä kengät jalassa sisällä?

...muistaa, että on vienyt jo ruokailualustan olohuoneeseen syömistä varten?

...tuoda joskus niitä miljoonia ruokailualustoja takaisin keittiöön?

...kirjoittaa jääkaapin ovessa olevalle ostoslistalle jos haluaa jotain?

...olla passiivis-aggressiivisesti mutisematta kun ei saanutkaan kaupasta mitä halusi?

...kommunikoida suoraan itsekseen mutisemisen sijaan?

...olla vääntämättä jääkaappia niin kylmälle, että elintarvikkeet jäätyvät?

Kyllä. Kyllä se on niin vaikeaa. Maanantai on ihan hirveä päivä.

Sillon kun joutuu konsultoimaan edellistä postausta niin silloin ei kyllä asiat hyvin mene. Ei mulla ole varsinaisesti ollut kiirekään, mutta nää säät ovat olleet täällä afrikkalaisen helleaallon takia kerrassaan mainiot.

Aloitetaan vaikka viime perjantaista. Poika oli jostain syystä kerrassaan hirviömäinen koko päivän. Se huusi ja itki ja potki ja raivosi ja huh huijakkaa. Luovutin lapsen kanssa jossain vaiheessa ja kaiken elektroniikan siltä vietyäni menin viikkailemaan pyykkejä kellariin. No, ovelta kuului epämääräisiä ääniä ja mielessä pyörähti, että se lukitsi mut viime syksynä ulos talosta niin ehkä se nyt lukitsee mut kellariin. Jatkoin viikkailua tyynesti varmaan vartin ja lähdin sitten pyykkikorin kanssa yläkertaan. Ovihan oli kuin olikin blokattu. Sanoin pennun nimen tomerasti moneen otteeseen ja yritin saada ovea auki inhimillisin keinoin, mutta lopulta multa paloi kärsivällisyys loppuun ja ärähdin oikein kunnolla ja rymäytin koko kroppani ovea vasten. Lapsi lähti juosten ja kiljuen yläkertaan. Sain hetken tapella tuolia oven edestä pois, mutta pääsinhän sieltä lopulta pois.

Onneksi oli enää tunti edessä lasten kanssa. Kohtelin Pojan sen ajan kommelluksia kuin poika olisi näkymätön, ja se alkoi vissiin nyppiä sitäkin. Mua nyppi kuitenkin sitä enemmän kun oli käynnissä vuosisadan migreeni ja lapsi on kuin hirviö. Kyllä se jossain vaiheessa luovutti ja rauhoittui omaan sänkyynsä lukemaan ihan oikeaa kirjaa. Kävin sitten hakemassa Mamman pyynnöstä thaikkuruokaa dinneriksi ja samalla poimimassa itse Mamman kyytiin.

Ilmoitin heti ensimmäisenä Mammalle, joka oli jo poiminut ruoat matkaansa, että mä en sitten halua olla tekemisissä Pojan kanssa koko loppupäivänä. Mamma oli myöskin järkyttynyt Pojan käytöksestä, mutta as always, eipä ollut oikein mitään seurauksia näilläkään tekemisillä. Onneksi karma oli kuitenkin mun puolella - vakkaripaikassa oli kustu tilaus siten, että Pojan setissä olikin vain viisi sushipalaa kymmenen sijaan. Hahahahahha karma is a bitch jne. Siitäpä talo sitten räjähtikin, mutta mä olin vapaalla, joten korvatulpat korviin ja byebye.

Lauantaina tosiaan mentiin A:n kanssa Skinnikselle kolmen viinipullon, fetapaketin ja kirsikkatomaattien voimien. Katseltiin auringon hidasta laskua, nautittiin lämmöstä kymmenien muiden tukholmalaisten kanssa ja melkein pilasin mun uudet Vans-kenkulit pissapaikalla! Jossain vaiheessa alkoi niksat vaivaamaan, ja A pääsi muistelemaan venäjän opintojaan kun meidän alapuolella grillaili isompi porukka valkovenäläisiä. Oltiin jo kadehdittu niiden eväitä ja hyvännäköisiä juomamiksauksia, joten kun tuuppasin A:n sinne niin toivoin sen palaavan paitsi savukkeen niin myös ruoan kanssa.

Ei se palannut ruoan kanssa, mutta saipa nikotiinintarpeensa täytettyä. Ehdittiin siinä nauraa ja viimeistellä meidän viinipullotkin, kunnes yksi valkovenäläisistä tuli moikkailemaan kahden muovimukin kanssa. Ymmärsin itsekin, että vodkaa tytöille tässä nyt. Olin vähän epäileväinen. En siksi, että vodkaa, vaan siksi, että drinksuja vierailta miehiltä. No, rohkeasti vain maistelemaan ja voi vittu kun oli niin helvetin hyvää! Kyselin reseptiä, ja sainkin jonkun vodkan nimen, jonka tosin viinihuuruissa ehdin unohtamaankin. Sitten vain puristaa puolikkaan sitruunan mehun sekaan. Oijoi.

Alettiin tekemään lähtöä kun aurinko oli kokonaan kadonnut lähempänä puoltayötä. Ei kuitenkaan ehditty edes nousta kun herra Valkovenäjä palasi täyttämään mukeja ihan ilman pyyntöä! Käytiin onnittelemassa synttärisankaria ja muutenkin jubailemassa, ja sitten suunnattiin puolitäysien mukien kanssa kohti McDonald'sia, koska grillieväitä ei meille irronnut :( No, mäkkärit massuissa suunnattiin omille tahoillemme, A semivakavan miesystävänsä luo ja minä kotiin, koska niin. Seuraava päivä koomattiin uusien viinipullojen kanssa Skeppsholmenissa fiilistelemässä ÅFRace2015-tapahtumaa. Suurimmaksi osaksi tosin vaan lojuttiin, torkuttiin ja otettiin aurinkoa. Jossain vaiheessa käytiin täydentämässä eväitä kokiksen ja suklaan muodossa.

Tolla viikonlopulla olikin hyvä lähteä maanantairientoihin! Musta tuntuu, että toi alkuviikko meni ihan unessa? En muista mitä tehtiin, miten lapset olivat, miten mä voin ja bla bla. Paitsi keskiviikkona. Ja käytiin luonnontieteellisessä museossa tiistaina? Joo.

Meidän oli tarkoitus viettää koko keskiviikkoa YH-iskän perheen kanssa rantsulla. Koska tiistaina oli käynyt paska sijaissiivooja, joka oli ensinnäkin jättänyt kaksi kolmasosaa tekemättä. Joten oltiin sovittu tiistaina museoreissun hyvissä fiiliksissä, että me lasten kanssa imuroidaan niiden huoneet ja siivotaan kylppäri sekä viikataan vanhempien puhtaat pyykit. No, Poika oli erittäin vaikea heti aamusta asti eikä suostunut viikkaamaan pyykkejä. Ilmoitin, että epäreilua Tytön kannalta, että se täällä viikkailee mun kanssa. Poika veti sellaiset kilarit, että soitin ihan suosiolla heti Mammalle. Makkarista kuului vaan Tytön ääni, että nice job, Ppika...

Mamma yritti puhua Pojalle, mutta ei oikein auttanut. Se laittoi sitten viestiä, että älä puhu sille, että ota vaan syliin ja silittele hellästi. Sanoin, että okei, ja sitten totesin itselleni, että en vitussa. Viikattiin Tytön kanssa pyykit loppuun, ilmoitin Pojalle, että me lähdetään nyt Tytön kanssa rannalle, sun elektroniikka on piilotettu ja talosta netti katkaistu. Ja että lounasta voi lämmittää jääkaapista. Sitten vain ovet lukkoon ja heihei.

Tultiin illalla kotiin kuuden aikaan hauskan päivän jälkeen. Linnut tosin vei meidän Oreosit sillä välin kun haettiin pork burgereita, mutta muuten oli tosi kivaa ja lämpötilakin pysytteli melkein 25 asteessa! Poika yritti vieläkin kiukutella, mutta Tyttö ei millään jaksanut kuunnella sitä paskaa, ja meni puhuttelemaan velipoikaa. Makkarista kuului jotain tällaista: if you keep pulling that crap, she's gonna quit!! She can do that, you know! Mamma can't quit you because Mamma's your mother! But she can quit you any time she wants to!! You have to stop doing that to her!

Poika vissiin huolestui, koska poika tuli halaamaan mua keittiöön, pyysi anteeksi vilpittömimmin mitä olen ikinä siltä kuullut ja kysyi, että enhän mä nyt vaan lopeta. Sanoin, että en nyt lopeta. En sanonut, että tasan muuten lopetan jouluna.

Tänään olikin sitten tosi helppo päivä. Aamulla herättiin helposti, hoidettiin aamupala ja venereissua varten pakkaus pois alta, ja sitten odotin vain vastarintaa siivoushommissa. Vaan ei. Kylppärin siivous oli helppo jakaa, molemmat (jopa Poika) imuroivat huoneensa ilman mutinoita ja hoitivat kylppärin hetkessä. Sitten lähdettiinkin ajelemaan YH-isin luokse. Droppasin vain lapset sinne siinä kympin aikaan ja ajelin takaisin kotiin. Yhdentoista ja kolmen välillä lojuin aika hyvin meidän trampoliinilla grillaamassa itseäni. Jotain kuvia YH-isi lähetti venereissulta. Peukutin vaan ja kuuntelin hyvää musiikkia ja torkuin auringossa kokonaiset neljä tuntia nousten ainoastaan lisäämään aurinkorasvaa ja juomaan vettä.

Kolmen jälkeen palasin sisälle vain todetakseni, että mun aurinkorasvan suojakerroin on 15 ja että se on mennyt vanhaksi noin viime kesänä. Sitten ihailin peilistä palanutta vatsaani, kivoja shortsirajoja ja pesukarhuaurinkolasirusketusta. Perkeleen afrikkalainen helleaalto ja yli kolmenkympin helle. Ja UV-säteily. Huomenna käyn ostamassa kunnon rasvaa ja aftersunshittiä. Kiva.

Huomenna koko perhe lähtee veneilemään. Itse ajattelin grillata tota selkäpuolta. Uudet aurinkorasvat iholla. Massu ei välttämättä tykkää jos grillaisin sitä taas. Ois muuten kiva jos lämpötila laskisi alle 25 asteen myös öisin. Ja että aurinko myöskin laskis öisin. Mutta beggars can't be choosers. Kai. Ruotsin kesä. Loppukuusta sitten varmaan sataa niin maan perkeleesti. Taas.

Rapsutin just vasenta polvea ja sekin näemmä kärtsännyt. Nice.