Höstlov. Sana, joka ilmestyi lasten kalenteriin tämän kuukauden alussa, ja oli kauhukseni All-Day Event 23.10. alkaen ja 2.11. päättyen. Syysloma. Oi niitä aikoja kun itsekin odotti syyslomaa sydän tykyttäen - ne aamut kun sai nukkua pitkään ja ne illat kun sai riekkua myöhään. Odotin samanlaista painajaista täälläkin, ilmeisesti unohtaen koko kesäloman, jolloin heräsin lasten kanssa varttia vailla kahdeksan joka helvetin aamu.

Onneksi kalenteriin ilmestyi muutakin tapahtumaa koulun ja vakioharrastuksien lomaillessa - Pojalle lätkäleiri ja Tytölle joku taideleiri. Huokaus helpotuksesta, ehkä arki jatkuisi normaalisti eikä lasten unirytmi muuttuisi. Vaan katsos perkelettä, Poika on taas koko viikon istunut kotona kun "maha kipee". Sunnuntaina ja maanantaina sillä oli kyllä kuumetta, ja raukka nukkui sohvalla mun kainalossa melkein koko päivän (kun itse maratoonasin hienosti Generation Kill -sarjan HBO Nordicilta) lämpöpatterina tuhisten.

Jotain positiivista siinäkin - aamuherätyksen sai ottaa pois.

Syysloma on siis pitkälti mennyt nukkuessa, haravoidessa, intialaista ruokaa (ei, mun suu ei edelleenkään kestä syödä sitä) kokkaillessa ja niin edelleen. Aina päivisin saa viitisen tuntia vapaata kun heitän Tytön ja tämän kaverin metrolla keskustaan yliopistolle leiriä varten, ja pyörin sitten keskustassa sen koko ajan. Ihanan rentoututtavaa päästä kaupunkiin päivänvalossa! Ostin viime viikolla Gone Girl -kirjan mun metrokirjaksi, eli se kulkee aina laukussa mukana ja luen sitä bussissa, metrossa, julkisia odotellessa, kahvilla, you name it. Oon jo reippaasti yli puolivälin, joka varmaan kertoo jo jotain siitä, kuinka paljon oikeasti tulee matkusteltua julkisilla.

Eilen menin kaupunkiin metrolla ja olin niin kirjan pauloissa, että huomasin vasta neljä pysäkkiä keskusaseman pysäkin jälkeen, notta perkeles, menin ohi. No, menin tyytyväisenä loppuun asti ja vaihdoin sitten takaisin menevään metroon, miittasin poikaystävän ja mentiin Espresso Houseen istuskelemaan. Siellä muutamassa tunnissa alkoi ramaseen niin reippaasti, että meinasin nukahtaa bussiin. Taas.

Yksi päivä oli ehkä hirvein koko maailmanhistoriassa. Tai okei, mikään ei ole vieläkään voittanut sitä päivää kun Poika lukitsi mut ulos talosta ja veti siitä niin hirveän marttyyriasenteen, että sen Mamma antoi koko asian heti anteeksi. Mutta siis pikkuherra kävi aivan rutiinitarkastuksella optikolla, ja tulos oli, että hän saattaa saada silmälasit. Tästä alkoi järkyttävä itkupotkuhuutoraivari, joka onneksi hiljeni kun käveltiin optikolta metrolle. Koko metromatkan kotiin mun edessä istui mutruhuulipoika, joka ei puhua pukahtanutkaan.

Kotona mä vähän siivoilin ja sillä välin Poika oli huoneessaan. Oltiin sovittu, että ei sitten olla tietokoneella tai tabletilla tänään, ei tee hyvää silmille. Oon viime aikoina kovin useasti bustannut Pojan tabletiltaan ilman lupaa, ja tuolloinkin yläkerrassa oli niin luvattoman hiljaista, että hiippailin sitten sen huoneen ovelle ja avasin oven. Poika hyppäsi saman tien alas sängyltä, käveli mua vastaan ja seisoi mun edessä ihan mussa kiinni siten, etten pääsisi sängyn luo. Kysyin nätisti, että olitko tabletilla. Vastaus oli ei. Kysyin uudelleen, ja sanoin, ettei valehtelu ole kovin kivaa. Vastaus oli edelleenkin ei. Tyynesti siirsin Pojan sitten sivuun ja kappas keppanaa, siellähän se tabletti hätäsesti tyynyn alle tuupattuna oli kuin olikin. Pelikin vielä käynnissä. Kysyin sitten uudelleen, tabletti kädessä, että olitko tabletilla. En ollut, kuului vastaus.

Tästä alkoi sitten pitkä kamppailu, lähinnä siitä, etten halua, että toi valehtelee mulle. Kysyin, että luuleko se, että mä olen vittu tyhmä vai häh. Ja okei, ehkä mulla vähän nousi ääni ja kaikkea, mutta niin raivostuttavaa kun toi valehtelee silmät ja korvat täyteen ilmiselvistä asioista. Sitten Poika alkoi itkeä, kunnon huutoparkuitkua, ja Pappa tuli niiden makkarista, että heihei mikä on, ja otti Pojan syliin. Mä olin ihan valmis lähtemään tilanteesta, mutta Pappa pyysi mua jäämään ja selvitteli siinä asiaa Pojan kanssa. Onneksi se oli samalla kannalla tabletin käytön ja valehtelun suhteen, ja koko tilanne oli ilmeisesti johtunut siitä, että Poika oli upset over the fact that he might get glasses. Niinku oikeesti.

Toi valehtelu on muutenkin iso ongelma. Tai ei mua haittaa, jos se valehtelisi silmät ja korvat täyteen asioista, joista mä en tiedä, mutta se, että kirjaimellisesti näen sen tehneen asian X, ja sitten se väittää kivenkovaan, että ei??? Argh. Eilen olin laittanut aamupalan viereen lääkkeen vatsakipua (jota en usko pojalla edes olevan) varten, ja mennyt sitten pyykkäämään. Aamupala oli siivottu pois ja lääkekin kadonnut pöydältä kun palasin keittiöön. Kysyin, otitko lääkkeen. Juu, oli vastaus ja poika meni katsomaan telkkaria. Avasin piruuttani lääkkeiden paketin ja laskin siellä olevan yksi enemmän kuin aamulla aamulääkkeen pois otettuani. Syvä huokaus.

Lounaalla kysyin uudestaan. Keskustelu meni suunnilleen näin:
Did you take your medicine this morning?
Yes.
I counted them in the morning. Just so you know.
...oh! Maybe... Maybe I forgot to take one in the morning. Yes, I forgot.
Then where did it go? It was right next to your glass and you told me you had taken it. Where did it go?
I... It must've fallen or something.
You put it back in the box, didn't you?

Sitten Poika alkaa itkuhuutaa mulle kuinka epäreilu ja ilkeä olen, ja lähtee juoksien keittiöstä. Joo o.

Tässä oli yksi vaikeampi päivä, jonka Mamma oli onneksi kotona. Tyttö oli jostain syystä koko päivän kuin perseeseen ammuttu karhu. Tai no jostain syystä... Kyllä mä tiedän miksi. Tyttö on ehkä sotkuisin tyyppi, jonka tiedän. Ja äippä, ei, mun sotkuiset huoneet ei oo mitään Tytön huoneeseen verrattuna! Siltä jää kaikki kuin paska perseestä, alkaen sukista, joita löytyy aina ympäri kämppää, ja päättyen tiskeihin, joita se ei voi ikinä laittaa koneeseen ilman että asiasta käydään tappelua. No, sanotaanko, että Tytön oli pitänyt siivota huone jo viikon verran, ja nyt Mamma oli aika pinna kireellä kun mitään ei ollut tapahtunut. Niinpä tämä sitten totesi, että puhelin lähtee nyt.

Mä olen ihmetellyt, kuinka puhelin ei ole lähtenyt jo aikaisemmin. Tosiaan Tyttö sai ensimmäisen oman kännykkänsä koulun alettua, ja sen jälkeen se on ollut nenä kiinni kännykässään. Esimerkiksi jos käydään lähikaupassa, Tyttö räplää puhelinta sekä kävelymatkat että itse kaupassa. Puhelimen käytöstä on sopimus vanhempien kanssa, ja sopimuksessa lukee, että kännykkää ei käytetä ellei kaikki kotitöitä/kotiläksyjä ole tehty. Siksi Mammalta oli ihan oikeutettu veto takavarikoida puhelin.

No, tästäkös Tyttö riemastui. Kuulin keittiöön reippaasti huutoa, joista mun suosikki oli ehkä you are the most unfair person I've ever met and I've met thousands of people, thousands of people and my own mother is the one who hates me!!!! tai sitten you don't love me at all, do you. Jestas kuinka dramaattista. Vähän kyllä tuli totuudensiementäkin sieltä, kun Tyttö huusi äidilleen siitä, kuinka Pojan juttuja katsotaan niin paljon läpi sormien ja kuinka Poika saa käyttäytyä kuin vauva ja niin edelleen.

Onneksi parin tunnin sisällä Tytön kaverin isä (se flirtti-isä, YH-isi) tuli hakemaan meitä ja kuskamaan metropysäkille. Tyttökin rauhoittui heti kun pääsi pois Pojan seurasta. Ja mäkin sain tuulettua ne viisi tuntia kaupungilla, nauttien syysauringosta Söderillä!

Tää viikko on loppujen lopuksi ollut niin henkisesti kuin fyysisestikin niin raskas, että oon ilonen kun pääsee viikonlopuksi muualle yöksi ja että mulla on ne lennot Suomeen ja takaisin joulun ympärillä. Eilen selvitin mun ongelmia Finnairin asiakaspalvelun kanssa, ja mun kohdalle sattui ehkä ihanin ja symppiksin aspajäbä ikinä! Olin itse totaalisesti kussut homman, koska ensimmäisellä kerralla varasin väärän ajan paluulennon eikä basic-lipuissa tietenkään ole muutosmahdollisuuksia. Niinpä aloin varaamaan uusia lippuja - tismalleen sama menolento, eri paluu - ja kaikki meni hyvin, maksoin verkkopankissa ja maksu meni läpi. Palasin myyjän sivuille, ja siellä luki, että varaus ei mennyt läpi. Sitten tsekkasin nettipankin, joka ilmoitti, että kyllä Finnair oli maksun ottanut. No, soittelin ja sitten kaveri selvitteli asiaa mun kanssa vartin verran, kunnes pyysi mun numeron ja lupasi soitella takaisin. Soittelikin, puhuttiin taas vartti, ja lupasi soitella vielä uudestaankin. Kolmannella kerralla, soitettuaan Ruotsin Nordean konttorille, Finnairin pääkonttorille ja ties mihin paikkoihin, ne löysi ton maksusuorituksen ja selvitti koko homman, ja kaveri perui mun väärän varauksen ja varasi mulle uudet lennot ja kaikki! Olin koko illan ihan hypeissä ihanasta asiakaspalvelijasta ♥

Mutta niin. Kiva päästä kotiin. Heti ekana ajattelin ostaa Picnicistä kinkkupatongin, koska täällä valmissämpylät ja -leivät on ehkä maailman paskimpia. Sitten meen kotiin ja nukun. Sitten aamulla meen ostamaan kaupasta lonkeroa, ruisleipää, perunoita, Taffelin Broadway-sipsejä, hunajamarinoitua kanaa ja Oltermannin juustoa. Sitten voisi harkita näkevänsä vaikka suomikavereita tai jotain. Prioriteetit.

PS. Mietittekö ikinä, mistä aupparit juttelee keskenänsä? Well, wonder no more, know! (Sensuurit ystävieni ja itseni henkilöllisyyksiä ja alkoholismeja suojellakseni. Ja kyllä, meidän ryhmäkeskustelun avatar on I suggest we drink before we go out drinking.)

Tänään heräsin lasten riehumiseen ja Mamman kids, we're leaving in five -huutoon, jonka jälkeen kierin sängyssä varmaan tunnin ennen etäisesti peikon näköisenä alakertaan raahautumista.

Tänään söin aamiaislounaaksi eilisiä thaikkujämiä ja seurasin ikkunasta vastapäisen naapurin haravointia. Nauroin vain vähän kun äijä veti perseelleen sateen liukastamalla nurmikolla.

Tänään kiertelin kaikki keskustan vaatekaupat läpi, ja onnistuin käyttämään alle tonnin. Ostin tuulihousut, nahkabootsit, vitamiinivettä, taulun, kynsilakan ja collegepaidan. Tuulitakki jäi ostamatta.

Tänään Granitissa mulle kerrottiin ruotsiksi, että liike sulkeutuu parin minuutin sisällä. Vastasin ihan automaattisesti hymyillen, että okej, tack, ja granitpoika hymyili takaisin. En ostanut mitään.

Tänään käytin mun ruotsalaista pankkikorttia Hemsköpin itsepalvelukassalla. Muistin mun PIN-koodin paremmin kuin mun suomalaisen pankkikortin vastaavan.

Tänään ostin Pojalle joululahjan, josta tiedän sen tykkäävän ja jonka tiedän olevan miltei päivittäisessä käytössä heti aurinkokeleillä. Se oikein huusi Pojan nimeä mulle, enkä voinut jättää sitä hyllylle vaikka jouluun on päivää vaille kaksi kuukautta aikaa.

Tänään neuvoin brittituristeille kuinka päästä Götgatanilta Drottninggatanille ja törmäsin samoihin ihmisiin tuntia myöhemmin Drottninggatanilla. Hymyilytti.

Tänään oon ollut se ihminen, joka tulee vihreän linjan metrolla keskusasemalle eikä nosta katsettaan kirjastaan juostessaan laiturin toisella puolen lähtöä tekevään punaisen linjan metroon. Jep, juuri se assholeihminen.

Tänään jouduin ottamaan 34 minuutin bussin kotiin kun luin itseni ohi omasta metropysäkistäni ja näin missasin 4 minuutin bussin kotiin. Luin bussissa, enkä missannut pysäkkiä vaikka seuraavan stopin ilmoittava näyttö ei toiminutkaan ja ulkona oli pilkkopimeää.

Tänään havahduin ajatukseen. Kunpa olis kotona. Keskellä Drottninggatania, keskellä lauantai-iltapäivän pahinta turistirysää, keskellä Kygon Cut Your Teeth -remixiä.

Tänään palasin jalat hoosiannaa huutaen tyhjään kotiin, enkä tiennyt mitä pitäisi ajatella kun kunpa olis kotona -fiilis meni pois, täydentyi heti kun astuin ovesta sisälle.

Tänään katselin mun joululentoa takaisin Suomeen, ja mietin, oliko se sittenkin virheostos.

Sattuipa ironinen otsikko. No, minkä sitä iTunesin shufflelle voi. Tai kelle mä valehtelen, tää biisi tuli ulos tyyliin viime perjantaina, ja siitä lähtien en oo oikein muuta kuunnellutkaan. Tällä hetkellä kuuntelen playlistiä, jossa on vain tää biisi. Joo.

Ihan ekana haluan puhua just nukkumisesta. Väsyttää niin maan perkeleesti. Tänään kävin postissa hakemassa mun ruotsalaisen pankkikortin, joka tuli kirjattuna kirjeena. Mun piti allekirjottaa tää noutolappu, enkä sitten ymmärtänyt harvinaisen kuuman postisedän (sedällä oli ikää ehkä 25 vuotta, mutta tosi cool parta ja järisyttävä bed hair, ja tyyppi tuoksui tosi hyvälle) järkyttäväaksenttista ruotsia, joten aloin suomeksi siinä sitten vinkumaan. Ehdin peräti viitisen minuuttia yrittää saada mun asiaa läpi, ja lopulta löin mun passin pöytään ja melkein itkustellen totesin, että mä haluan vaan sen mun paketin, pliis. Kesken lauseen tajusin, että niin joo. Ruotsi. Sverige. Svenska. Ei finskaa.

Pistetään väsymyksen piikkiin. Ja ehkä kamalan aamun piikkiin. Ja eilisen illan piikkiin.

Mun piti mennä eilen ulos. En oo nähnyt kavereita melkein puoleentoista viikkoon jos ei lasketa kun S oli täällä viikonloppuna kaverinsa kanssa. Mutta silloinkin mä olin koomakipee ja lojuin lähinnä sohvalla. Eilen sitten nukuin vahingossa koko aamun ja koin huonoa omatuntoa siitä, etten jeesannut meidän siivojaa yhtään. Yleensä viikkaan sille kuivat lakanat ja laitan silitettävät paidat valmiiksi. Eilen vein vaan lapset kouluun ja sitten nukuin kunnes siivooja oli lähtenyt. Pojalla oli suoraan koulusta lätkäharkat kauemmalla hallilla, ja sieltä suuntasin puolijuoksua hakemaan Tyttöä koululta ja heittämään sitä pianotreeneihin. Mulle jäi vajaan puolen tunnin ikkuna, jonka sisällä kävin suihkussa, kuivasin hiukset, meikkasin ja pukeuduin. Sitten taas hallille hakemaan pentua, jolla menee jännästi seitsemän minuuttia lätkävermeiden pukemiseen ja kaksikymmentä minuuttia niiden poisottamiseen. Haettiin Tyttö, hienosti melkein puoli tuntia myöhässä. Onneksi Tyttö oli ollut fiksu ja käytti ajan kotiläksyjen parissa. Tässä välissä ilmotin Mammalle, että meen tänään ulos, että saanko sen metrokortin lainaksi kun omasta krediitit loppu. No, sieltä tulee takaisin viestiä, että hän menee Tytön kanssa shoppailemaan johonkin kunnon alejuttuun. Jaa. No, oltiin sitten yllättävän nätisti käyttäytyvän (okei, saatoin lahjoa sitä kanelipullalla jos toisellakin illan aikana) Pojan kanssa kaksin kotona aina penskan nukkumaanmenoaikaan asti - pelailtiin pleikkarilla, luettiin Harry Potteria ja mietittiin, mitä kaikkea tehdään syyslomalla. (Toivottavasti ei mitään.) Poika meni kiltisti nukkumaan, ja muu perhe oli kotona vasta lähempänä puoli kymmentä.

Tänään aamulla lapset hereille, ja syötiin Tytön kanssa aamupalaa. Se jättää aina tiskit pöydälle, ja tänään aloitin mun no, no, no -litanian heti kun näin, että se aikoi vain jättää ne siihen. No, takaisin tuli, että you don't get anything!! ja että kiire bussiin ja bla bla samaa paskaa. Vittu kun menee viisi sekuntia laittaa ne astiat tyhjään tiskikoneeseen - jopa Poika osaa laittaa omat tiskinsä pyytämättä! Ja jos tätä blogia lukee kukaan aupparoinnista haaveileva, niin sanon vaan yhden jutun: älkää ostako sitä tuut olemaan kuin isosisko -bullshittiä. It's your job!!! on aika yleinen lause tässä talossa kun neiti kiukuttelee. Kyllä täällä joku tai jokin aina muistuttaa, että sä et oo perheenjäsen, sä oot palkkalistoilla ja sun voidaan feidata ihan millon tahansa.

No, Tyttö lähti bussipysäkille aikataulussa ja Poika raahautui alakertaan. Puhuttiin päivän futiksesta, mietittiin onko niitä treenejä vaiko eikö. Sanoin, että futiskamat pitää silti katsoa valmiiksi. Poika sanoi, että joo. Syötiin rauhassa, ja tällä kertaa se ei rakentanut mitään muuria meidän väliin. Aamupalan jälkeen siivosin pöydän, sanoin huomenet Mammalle ja suuntasin hammaspesun kautta Pojan huoneeseen. Muistutin futiskamoista, ja jostain kumman syystä tää johti mielettömään tappeluun siitä, että tänään ei ole futista. Mamma oli luvannut tsekata tän asian eilen illalla, mutta ei ollut ehtinyt. Sanoin sitten, että et sä voi tietää onko sulla futista vai ei, nyt ne futiskamat valmiiksi. Vastauksena huutoa ja kiljumista, että mun pitää please poistua huoneesta. Sanoin ihan tyynesti takaisin, että en poistu ennen kuin futiskamat on pöydällä. Käytiin tätä sanaharkkaa noin minuutti kunnes mä kysyin, että why are you acting like a baby, ja Poika nosti ne futiskamat pöydälle. Huoneesta poistuessani saatoin vielä sanoa, että why do you have to be so difficult, ja nyt vähän kaduttaa, koska tollasta ei varmaan oo kiva kuulla.

Autossa kaikki oli taas ihan hyvin, juteltiin välipalasta ja NHL-tuloksista. Vähän kaduttaa sekin, että vielä pari peliä sitten naureskelin, kuinka Minnesota Wildilla on pelkkiä voittoja ja New York Rangerseilla myös häviöitä... Poika muistutti, että hienosti ovat hävinneet viimeisimmät pelinsä...

Huomenna alkaa lasten syysloma, eli mun törkeä työviikko. No, ekstratunnit tarkoittaa ekstrarahaa. Toivottavasti. Mulla oli toi yksi viikko lomaa, ja äiti kyllä sanoi sen olevan palkallista, koska oon tehnyt lisätunteja, mutta katsoo nyt. Ainakin mulla on vihdoin ja viimein pankkitili auki ja ruotsalainen pankkikortti lompakossa. Hallelujah!

Huomenna olisi tarkoitus myös toteuttaa kuva tunnissa -tyylinen juttu päivästä. Saa nähdä mitä siitäkin tulee.

Ai niin muuten!! Olin lasten koulun avajaisissa yksi päivä, ja Tyttö kertoi mulle etukäteen, että siellä on julkkiksia. Oli siellä toinen Abba-miehistä :D Mammakin on ilmeisesti Abban suurimpia faneja, koska noiden avajaisten jälkeen sekä mua että lapsia on perehdytetty (= pakotettu arvostamaan) Abban saloihin musiikin, musiikkivideoiden ja Mamma Mian kautta... Avajaiset sinänsä oli turha tapahtuma, mutta oli niillä myös Greg Poehler siellä puhumassa! Sain tietää tästä vasta jälkikäteen kun olin käynyt kehumassa kaverin törkeän hauskaa puhetta ja kun oltiin juteltu melkein puoli tuntia ruotsin outouksista ja Ruotsista asuinmaana. Ilmeisesti tää kaveri on myös meidän melkein-naapuri? Näitä julkkiksia on nyt tavattu reippaasti, just viime viikolla tapasin mun suosikkiyoutuberit kun ne sattuivat olemaan "työmatkalla" Stokiksessa. Ja mä kun olin jo hyväksynyt sen, etten tulisi ikinä tapaamaan Amerikassa majaa pitäviä youtubereita, mutta kappas keppanaa, you never know. Symppiksinä oli, kun kerroin yhdelle niistä, että tää on tosi epätodellista enkä oo varma uskonko tätä, niin se vaan halasi mua ja kysyi, että joko nyt uskot.

Musta tuntuu, että tää postausten määrä kuukaudessa vain laskee laskuaan. Kyse ei ole siitä, että mulle ei ole kirjoitettavaa. Tai siitä, että mulla ei ole aikaa. Tai siitä, etten tykkää istua koneella. Aiemmin pystyi istumaan koneen äärellä useita tunteja. Tai istumaan ja istumaan, läppärin kanssahan voi asettua vaikka mihin asentoon missä vain. Mutta pointti on kuitenkin se, että tietokoneella on aina tekemistä ja mä oon aina tykännyt surffailla.

Mutta oon alkanut priorisoimaan. On sellainen kolmio, jonka yhdessä kärjessä on social life, toisessa kärjessä enough sleep ja kolmannessa kärjessä good work. Ja sitten saa valita vain kaksi. Tällä hetkellä mun valintana on tarpeeksi unta ja hyvän duunin teko. Tai jälkimmäistä ainakin yritän. (Mamma sanoi mulle muutama päivä sitten, että you've started talking so much more ja tulin vähän iloiseksi, koska niin oon yrittänytkin. Kiva, että se on huomattu!) Tohon sosiaaliseen elämään iskisin myös tän koneella istumisen. Mun sosiaalinen elämä sijoittuu lähinnä viikonlopuille, jolloin good work -valinta vaihtuu social life -valintaan. Arkisin priorisoin unen tärkeämmäksi kuin muun touhuilun.

Yleensä nukun aamulla muutaman tunnin sen jälkeen kun oon saanut molemmat pennut kouluun. Joskus nukun tunnin, joskus monta tuntia aina siihen asti kun pitää lähteä hakemaan painajaisia kotiin. Mutta sitten taas joskus, esimerkiksi tänään, lähdin reippaana heti kymmeneltä kohti kaupunkia. Kävin asioilla, näin täällä kesäaupparina ollutta suomityttö-A:ta kahvittelun merkeissä (♥) ja kävin pankissa juttelemassa tilin avaamisesta nyt kun kerta sain mun personnummerin eilen!

Eilisestä puheen ollen, se oli ehkä hirvein päivä mun aupparihistoriassa. Tai ehkä kakkosena heti sen päivän, jona Poika lukitsi mut ulos talosta ja dramatisoi koko tapahtuman äidilleen tehden itsestään uhrin, jälkeen. Aamulla herätän lapset normaalisti seitsemältä, jolloin Tyttö herää heti ja Poika saa kymmenen minuuttia lisäaikaa. Sitten karkaan alakertaan laittamaan aamiaspöytää valmiiksi, tyhjentämään tiskikonetta, tekemään lasten välipaloja ja täyttämään niiden vesipulloja. Eilen jouduin pitkälti viiden minuutin välein ramppaamaan yläkerralla kun Poika kömpi aina uudelleen ja uudelleen unten maille. Ilmoitin jossain vaiheessa - kaikki kamat vielä ihan levällään - Tytölle, että en nyt ehdi tehdä sen välipalaa, että voisiko itse tehdä. Sieltähän tuli mulle sitten suoraa huutoa, että it's your job!!!!!!!!! ja ai että mun teki mieli heittää koko likka niskapersotteella ulos keittiöstä. Mutta en ehtinyt, piti juosta yläkertaan kun pikkuherra nukkui yhä vaikka lähtöön aikaa 20 minuuttia. Repäisin tylysti peiton päältä ja valot päälle, ja enkös saa myös pikkumieheltä suoraa huutoa siitä, kuinka ilkeä ja kamala ihminen olen. Ei oikein kiinnostanut enää.

Lopulta Tyttö oli ulos ovesta ja mun bye, have a good day sai vastaukseksi itkuisen you're so mean to men ja mun teki mieli vaan huutaa takasin, että no fuck you sitten vittu. Minä kuitenkin teen sille sen saatanan välipalan 364 päivää vuodessa. Ei oo liikaa pyydetty jos kerran tekee ihan itse. Ja välipalan tekohan on niinkin hurjaa, että voitelee leivän ja laittaa sen päälle juustoa. Vau.

Poika raahautui aamupalalle 7:45, vartti ennen lähtöä. Teki muroista ja maidosta muurin mun ja sen väliin. Olipa vitun kohteliasta. Sitten kun yritin laittaa maidon jääkaappiin niin sain korviavihlovaa kirkumista siitä, kuinka ilkeä mä oon. Huusin takaisin, että I'm being mean?? Seriously?? ja heitin sen vitun maidon jääkaappiin. Sitten poistuin keittiöstä ja seisoin varmaan viisi minuuttia seinän toisella puolella, eteisessä, hokien jotain rauhoittavaa mantraa itselleni ja hieroen mun silmiä.

Autossa yritin selvittää, mitä Poika haluaa välipalaksi illan shakkikerhoa varten, ja jälleen korvat kärsi kun vastaukseksi kirkaistiin, että I don't want any snack from you. Olin, että fine. Ei väkisin.

Ei oo ikinä tuntunut yhtä hyvältä saada lapsia pois silmistä. Pois mielestä.

Iltapäivällä tekstailin kavereille ja mietin, oonko ihan hirveä ihminen, jos en tee lapselle mitään välipalaa kun se ei kerta tahtonut. Mutta tein sitten kuitenkin, koska se Tytön it's your job vähän pisti jossain sydämen perukoilla. Kiva, että ne kohtelee mua kuin kotiorjaa sit kuitenkin. Olin kai tuudittautunut jo johonkin perheenjäsenen rooliin, mutta hyvä kun joku muistuttaa, että mulle maksetaan tästä lellipentujen kanssa hengailusta. Heti ekana kyllä kysyin Pojalta, että muistatko, kun aamulla sanoit, ettet haluu multa mitään välipaloja. Vastauksena oli jotain epämääräistä vitun selittelyä - mua rassaa niin vitusti noi ainaiset tekosyyt ja selittelyt, joilla se vierittää syyn muiden niskoilla ja jotka Mamma aina nielee. Lopulta sieltä tuli, että I'm starving. Sanoin, että no harmi, pitäskö ehkä pyytää anteeksi tai jotain. Shakkikaveri oli mukana, ja se oli vähän ihmeissään koko jutusta, mutta onneksi vain Pojan aamuisesta käytöksestä - se oli mun puolella. Pojan anteeksipyyntö oli kyllä niin half-assed kun olla ja voi, mutta oli aika iloista poikaa kun se välipala sitten kuitenkin autosta löytyi.

Tyttö käyttäytyi kuin perseeseen ammuttu karhu heti kun noukittiin se Pojan kanssa lätkän jälkeen. (Oon aika varma, että se assistant coach yrittää tehdä vaikutusta muhun. Se teki ties mitä kikkoja ja muisti aina vilkaista mun suuntaan välillä kunnon ylpeä virne huulilla. Ja treenien jälkeen yritin koutsata Poikaa sen hokkareita löysätessä, että sen pitää olla aggressiivisempi kentällä, ottaa enemmän riskejä ja uskaltaa mennä enemmän kiekon perään, uskaltaa pitää kiekkoa enemmän jne jne, niin tää vaan melkin nojaa mun olkapäähän ja kumartuu siihen, että I agree with your sister. Ensinnäkin me ei olla mistään suunnasta samaa näköä, ja toiseksi, personal space??????) Koska ruoaksi olisi lohta ja kasviksia, kysyin Pojalta, mitä se haluaisi syödä. Pastaa ja lihapullia. Olin, että alright, ja poimittiin väsynyt Mamma metroassalta kyytiin.

Kotona tapeltiin Tytön kanssa siitä, saako se käyttää puhelinta vaikka kotiläksyjä ja kotitöitä ei ole tehty (ei saa), ja lopulta puhelimen takavarikoituani se lähti itkupotkumarssien yläkertaan kutsuen mua kamalimmaksi auppariksi mitä niillä on ikinä ollut. No, toistan aamuisen eteisrauhoittumisen ja alan kokkailla lohta ja pastaa. Kasvikset tein jo päivällä, lihapullat muutama päivä takaperin. Hetken päästä onkin pöytä katettu ja safka pöydässä, ja lähden hakemaan Poikaa alas. Se suuttuu kun kerron sille, että lihapullat odottaa. Pyysi kuulemma quesadillaa. Pyöräytän silmiä, ja sanon, että syö mitä tarjotaan tai ei syö ollenkaan.

Alakerrassa kerron asiasta Mammalle, joka kysyy, että en kai myöntynyt tekemään uutta ruokaa. Sanon, etten tietenkään, ja Mamma lähtee ylös. Viiden minuutin päästä alas tulee Mamma Poika reppuselässään. Pojalla ollut rankka viikko, tee sille quesadilla. Ei oo ikinä, ikinä, koko mun elämän aikana vituttanut niin rankasti kuin tolla hetkellä. Toi äiti aina valittaa mulle, kuinka Poika ei käyttäydy kuten ikäisensä vaan on ihan vauva. No ei kai käyttäydykään jos sä annat sen käyttäytyä kuin vauva!! Jos muistelen omaa lapsuutta, niin mä olisin saletisti istunut illan ilman ruokaa jos en olisi syönyt sitä mitä on jo tehty. Olisi saanut huutaa keuhkot pihalle ihan vapaasti, eikä ketään olisi kiinnostanut. Tekee ihan hyvää lapselle. Ei aina voi saada tahtoaan läpi. Paitsi ilmeisesti tämä pentu.

Kaikista naurettavinta on se, että Pojalta sallitaan tällainen käytös, mutta Tytöltä ei. Kaikki odottaa Tytölrä esimerkillistä käytöstä ilman turhia tantrumeita, ja jos se joskus siitä lipsahtaa, niin heti tulee sanomista ja sanktioita. Toisin kuin Pojalle. Esimerkiksi Pojan oli ihan okei skipata koulunjälkeinen aktiviteetti ja lätkä pari viikkoa takaperin kun se oli "kipeä". Eilen Tyttö kysyi Mammalta, saako skipata tenniksen ja tanssin kun häntäluu on vähän kipeä, istuminen vähän sattuu. Arvatkaapa huvikseen, mitä Mamma sanoi. (Vihje: ei käy.) Oon koko viikon yrittänyt ymmärtää Tyttöä ja olla kettuilematta sille takasin, koska voin vaan kuvitella kuinka perseestä ja epäreilua toi on.

Okei, ehkä kaikista naurettavinta on se, että mä avauduin tosta päivästä puhelimessa iltalenkillä varmaan tunnin verran poikaystävälle suunnilleen hyppien raivosta ja ärsytyksestä siinä kävellessä. Pitäisi varmaan aloittaa joku nyrkkeilyharrastus.

Tänään oli kiva päivä. Aamulla lapset heräsivät ongelmitta, naureskeltiin ruokapöydässä ja juteltiin halloweenjuttuja. Laitoin pyykkiä pyörimään, kuskasin molemmat lapset kouluun, palasin kotiin, söin, nukuin, laitoin lisää pyykkiä, lähdin kaupunkiin tapaamaan suomityttö-A:ta. Kahviteltiin, juoruiltiin, valitettiin, hyvästeltiin taas kerran. Lähdin pankkiin, nauroin keskellä Odenplanin katuja kuunnellessani Grace Helbigin aivan liian hauskaa Not Too Deep -podcastia, sovin pankkiajan huomiselle ja lähdin takaisin kotiin. Kotona juttelin vähän aikaa meidän maalarin kanssa, hyvästelin sen, söin, pyykkäsin, pelasin plekkarilla puolisen tuntia, pyörähdin koneella aloittamassa tätä postausta, kävin kaupassa. Sitten hain lapset, kummasteltiin koko liikennettä hidastanutta kolaria, päästiin kotiin. Lähdettiin melkein saman tien Tytön kanssa hakemaan thaikkuruokaa ja ostamaan koulujuttuja. Koulujuttuja oli tällä kertaa harppi, terotin, kaksi kurpitsaa, kaksi hammasharjaa, hammastahna ja palasaippuaa. Kurpitsat koulun kurpitsankaiverruskilpailua varten, hygieniatuotteet jonnekin ulkomaille lähtevää lasten hyväntekeväisyyspakettia varten. Sitten haettiin thaikkuruoat, ja takaisin kotiin. Kotona Tyttö treenasi pianolla, me pelattiin pitkästä aikaa ulkona Pojan kanssa. Oli oikeasti taas kivaa pikkumiehen kanssa, lätkän lisäksi painittiin lehdissä ja heiteltiin niitä ympäriinsä, ja sisään tultua pelattiin vähän pleikkarilla. Päästiin yhdestä tosi hankalasta kohdasta, jossa ollaan oltu jumissa melkein kuukausi, läpi ja kyllä tuli ylävitosia vaihdeltua. Sitten syötiin, Mamma tuli kotiin, ja jengi alkoi kaivertaa kurpitsoja ja meikä pääsi iltalenkille. Hyvä päivä.

Lenkin aikana tosin tuli viesti, että hei, missä Pojan uimahattu, se sanoi, että se on sulla. Jännä kun koko uimahattua ei ole näkynyt viime kerran jälkeen, tainnut jäädä hallille. Toivoisin, että toi lapsi lopettaisi joskus valehtelun ja alkaisi ottaa vähän vastuuta ihan itekin.

Huomenna ei tarvitse kuin kuskata lapset kouluun ja juosta keskustassa asioilla, ja siinä onkin mun työpäivä. Lisäksi koko perhe lähtee viikonlopuksi landelle. Ihanaa. Ajattelin linnoittautua sohvalle HBO Nordicin sekä mun äidin tuoman valkosuklaan, Broadway-sipsujen ja Taffelin Ranch-dipin kanssa.

Hups. Melkein viikko vierähtänyt. Ylikin. Eikös?

Mun kaverit, jotka eivät ole auppareita, kyselevät aina tarinoita. Tai ei tarinoita, mutta kuulumisia, ja kaverit olettavat näiden kuulumisten olevan hassuja kommelluksia lasten kanssa. Sellaisia, joita mä tarinoin tänne blogiinkin. Oon ollut varmaan tylsä, kun en oo voinut kertoa mitään sen jälkeen kun lapset lentokentällä värjötteli mun kainalossa parkatakin lämmössä. Täysin rehellisesti sanottuna, mä en ole edes ajatellut mun perhettä tai edes lapsia ennen kuin eilen. Ja sekin johtui siitä, kun vahingossa yritin taskusoittaa Tytölle kun istuttiin baarissa. Siitä syntyikin dominoefekti - kotiin tultua heitin pyykkejä koneeseen, järjestelin kämppää hiki hatussa ja stressasin sunnuntaita eli perheen paluuta. Ja kello oli tosiaan kolme vai neljä yöllä, ja oltiin poikaystävän kanssa jo mukavasti lämpimän peiton alla ennen kuin tää kaikki iski mun tajuntaan.

Tää loma on ollut kaikin puolin loistava. Päivä päivältä oon oppinut arvostamaan enemmän ja enemmän mun ystäviä täällä. En edes halua ajatella kuinka tylsää mun elämä täällä voisi olla jos en olisi sattunut tutustumaan just näihin tyyppeihin. Mulla ei oo ollut ollenkaan yksinäistä, mutta sitten taas oon koko viikon aikana viettänyt yhden vaiko kaksi yötä yksinäni tässä lukaalissa. Muuten S on pitkälti asunut täällä mun kanssa, se on kokkaillut ja tiskaillut ja kaikkea. Onnistuttiin myös kinastelemaan pyykinpesusta ja meitä kutsuttiin vanhaksi aviopariksi. Hassua, kuinka noin kolmessa viikossa on muodostunut kaverisuhteita, joilla normaalisti kestäisi varmasti useampi kuukausi. Tai ehkä se on vaan joku suomijuttu. Täällä kaikki on helpompaa. Luontevampaa. Ja äiti, lupaan, että vaikka sen jälkeen kun oon tavannut nää mahtavat ihmiset, ollaan käyty suunnilleen joka viikonloppu Söderillä istuskelemassa - joskus parinakin peräkkäisenä päivänä - niin ne ei oo bad influence. Me vaan nautitaan meidän välillä uskomattomista elämistä Tukholmassa.

Just eilen juteltiin syvällisiä poikaystävän kanssa - alkoholi saattoi yhä lämmittää ja silmäluomet olla kiinni - ja totesin, että mä en halua edes ajatella sitä ihmistä, joka olin Suomessa. Mä oon ihan eri ihminen nyt, ja mä tarkoitan sitä kaikista positiivisimmassa merkityksessä. Oon paitsi kasvanut ihmisenä, niin myös oppinut päästämään irti menneestä ja pikkuhiljaa myös tulevaisuudesta. Oon oppinut elämään enemmän hetkessä. Carpe diem. Seize the moment. Niin ja njuta, kuten eräässä nyköpingläisessä puistonpenkissä lukee.

Hirveesti terveisiä mun äikänopelle muuten. Istuin poikaystävän kanssa Gamla Stanin hiljaisemmalla puolella, nauttien viileästä yötaivaasta kun kännykkä viitsi ilmoittaa kasasta sähköposteja. Yksi niistä, blogipalaute lukion äikänopelta, sai mut nauramaan ja yhtäkkiä ei ollutkaan enää ihan niin kylmä. Lupaan myös pyhästi rajoittaa kiroilua jatkossa...

Kuvaoksennus viimeiseltä puoleltatoista viikolta varmaan korvaa lomahiljaisuuden? (Toi yks kuva on snapchat, jonka Tyttö lähetti mulle sillä välin kun keräsin mun kamoja isosta autosta, jonka koon kanssa oon vielä vähän hukassa... Ja toi hämis oli mun pyykkikaverina tänään eikä S tullut pelastamaan mua vaikka huusinkin apua. Reilua kerho jne.) Löysin tällä viikolla S:n kanssa HBO Nordicin meidän älytelkkarista ja voi että. Ei tule olemaan tylsää piiiiiitkään aikaan. Ei sillä, että mulla olisi ikinä. Tänään tajusin, etten ole ehtinyt avata konetta kunnolla sitten viime perjantain, ja mä olen sentään lomaillut koko viikon.

Mulla ei ole ikinä ollut sunnuntaina töitä. Oon vaan vähän väsynyt jo etukäteen. Ei jaksaisi. Arki. Mikä kirosana.

PS. Tässä hyvä kuva, jonka T jakoi meidän ryhmäkeskustelussa. Tiivistää hyvin tän duunin aina välillä kun lapset huutaa sun nimeä ja itse lojuu sängyssä.

Multa pyydettiin esittelypostausta. Sellaista ei vielä ole, eikä mun sivupalkistakaan löydy mitään infoja. Miksi? Koska anonyymi auppari, anonyymi perhe. Mulla on yksinkertaiset, helposti noudatettavissa olevat säännöt tässä blogissa, ja niiden avulla kaikki pysyy tarpeeksi anonyyminä. Varmasti tutut osaa tunnistaa ne vähäiset puolinaamakuvat. Ja tietenkin joillekin on blogin osoite annettu ihan henkilökohtaisestikin. Mutta "suurelle maailmalle" haluan pysyä anonyyminä.

Sääntö 1: ei nimiä. Kenenkään koko nimeä, edes pelkkää etunimeä, ei ikinä mainita. Nimiä on muuteltu, ja aakkosetkin saattavat heittää. S voi ollakin vaikka Saara, Johanna tai Mira. Mahdollisuudet ovat loputtomat. Vähän jos joutuu lunttaamaan aakkosia kun kirjoittaa blogitekstejä, mutta mieluummin näin.

Sääntö 2: ei naamoja. Ei koko lärvin paljastavia kuvia kenestäkään, ei edes musta. Puolinaamakuvat on okei, takaraivokuvat on okei. Tunnistettavuus minimiin. Onneksi lapsukaiset eivät ole mitenkään kamalan erikoisia noin ulkonäöllisesti - ruskeatukkaisia lapsia kun on vaikka muille jakaa.

Sääntö 3: ei sijainteja. Mahdollisimman vähän tarkan sijainnin paljastavia kuvia. Tunnistettavuus taas minimiin. Onneksi Tukholman lääni on iso alue ja lapsia pitää kuskata kouluun ja harrastukseen lähemmäs sadan kilometrin säteellä, joten ollaan vähän all over the place anyway.

Helppoa.

Niin se esittely. Minä olen The Auppari, ehkä ehkä Iida, Maria, Oona, Anna tai Karoliina. Olen täysi-ikäisyyden ylittänyt, jostain päin Suomea kotoisin oleva naishenkilö, joka työskentelee nyt jossain päin Tukholman lääniä. Lapsia mulla on kaksi - yli 10-vuotias Tyttö (ehkä Madeleine, Britta, Kajsa tai Carita) ja alle 10-vuotias Poika (ehkä Peter, Verner, Georg tai Benjamin), molemmat ala-asteikäisiä. Tadaa, siinä se.

Aika yksinkertaista.

Mutta niin, lomalla viimeinkin. Tai no, miten tän nyt ottaa, kamala lista tekemistä. Pitäisi juosta verotoimistolle, pankkiin, ensiapukurssille, antiikkiliikkeeseen, Arningeen ja blah blah. Paljon tekemistä ennen kun suuntaan ensi viikonloppuna taas Arlandan lentokentälle hakemaan perhettä kotiin. Tänään aamulla toi kevyt viiden herätys otti vähän koville, mutta koululla puhuin ruotsia talkkarille, sain haettua puuttuvat tavarat, ja kotona sain palkkioksi halaushyökkäysen oikeesti iloiselta Pojalta.

Lentomatka meni takapenkkiläisillä torkkuessa, ja lentokentällä oltiin yhtä väsyneitä. Koska perhe meni lämpimään, ei kellään ollut talvitakkeja mukana. Autoa purkaessa Tyttö liimautui toiseen kylkeen ja Poika toiseen kylkeen, ovelasti lämmitellen mun parkan alla... Sain halaukset ja kiitokset kaikilta, ja kaikki toissapäiväiset ja eiliset oonpaskinauppari-fiilikset katosivat. Toisaalta sain jo eilen tekstailtua parille kaverille, joista toisen kanssa jaettiin samoja fiiliksiä ja joista toinen tiesi just mitä sanoa. Ihanaa kun ei tarvitse olla yksin! Liikenne kotiin seitsemän ja kahdeksan välillä oli ihan hirveää, törkeä aamuruuhka. Mutta kotona odotti lämmin sänky, johon kaaduin ehkä tunniksi ennen kuin avasin Skypen ja puhuin parhaimmasta parhaan ystäväni kanssa. Tuli ekaa kertaa sellanen oikea ikävä, että kunpa voisin nyt olla tuolla webkameran toisella puolella ja rutistaa toista vaan. Eka oikea ikävä. Jännä.

Onneksi sitä ikävää ei ehtinyt kauaa märehtiä, olin sopinut perjantaiksi päiväkahvit parin tytön kanssa, ja sieltä lähdettiin aika suoraan poikaystävän kanssa hakemaan yhtä Mamman vaasia jostain antiikkiliikkeestä. Missattiin yksi exit ja jouduttiin ajamaan kello viiden ruuhkassa kaupungissa. Kevyesti keitti kun seistiin ja nitkuteltiin noin tunti ennen kuin sai oikeasti ajaa taas. Takaisin tullessa liikene oli helpompi, mutta meidän oli pitänyt mennä tsekkaamaan yksi leffa 17:45... Oltiin ehkä puoli kuuden ja kuuden välillä himassa? No, syötiin, leiriydyttiin sohvalle pelaamaan pleikkaria ja sitten haettiin suomitytsyt S ja T tänne. Miitattiin vielä pari tyttöä keskusasemalla ja sieltä suunnattiin kivaan baariin istuskelemaan. Otettiin ihan vain pari, koska tänään on tarkoitus juhlia enemmänkin. Oikeastaan mun pitäisi nyt olla siivoilemassa ja valmistelemassa ruokia kun Mamma ehdotti, että pitäisin jonkun dinnerjutun kavereille. No, mulla on jääkaapissa dippiä sipseille ja valkkaripullo. Pakastimessa ranskalaisia. Näillä mennään. Onneksi ihmiset (tai ainakin ne, jotka tosta porukasta tunnen) ovat ihania ja illasta tulee varmana huippu ihan sama mitä tarjottavaa mulla on.

En voi uskoa, että oon oikeesti lomalla koko viikon.

Kirjotin ton eilen, keskiviikkoiltana ennen kuin hain Pojan futistreeneistä.

Futistreeneistä, joita ei sitten loppujen lopuksi ollutkaan ollut. Olivat vain seisoneet puolitoista tuntia hallin, jonka valot eivät toimineet, edessä. Ja Poika oli unohtanut hupparinsa autoon ja totta kai survonut sen takakonttiin, jossa mä en ikinä pidä mitään eli näin ollen en edes tajunnut sen olevan siellä. Aamulla sanoin, että tuon futiskamat (säärisuojukset, verkkarit, joukkueen paita, nappikset, sukat) sitten kun haen pojat koulusta ja kuskaan toiseen harrastukseen. Koulukamat heitettiin takapenkille ja liikkakamat survottiin takakonttiin. Sanoin sitten, että ota se pois sieltä kun muuten en muista laittaa pyyhettä kuivumaan ja että onhan sulla nyt kaikki iltaa varten. Ilmeisesti se huppari, joka piti ottaa futikseen, jäi sitten sinne takakonttiin. Oli kuulemma ollut aika kylmä. Ja olipa vielä maannut maassa koko puolitoista tuntia eikä juoksennellut ympäriinsä pitääkseen itsensä lämpimänä. Että osaa olla tyhmä välillä toi penska.

Tänään hain Pojan koulusta jo aikaisemmin, se kun sai äidiltään luvan skipata koulunjälkeisen aktiviteetin. Tuli vähän kinaa siinä, että saako hän pitää playdaten luokkakaverin kanssa. Sanoin, ettei siinä ole mitään järkeä kun tunnin päästä meidän pitää lähteä lätkäharkkoihin. Poika sanoi, että hänellä on nuhainen nenä ja kurkku tosi kipeä eikä todellakaan oo menossa lätkään. Sanoin, että ai sä oot kipee. Poika sanoi, että joo. Sanoin, että ei kipeenä voi pyytää kavereita kylään. Poika heitti hienon kohtauksen koulun edessä ja huusi niin kauan kunnes annoin sen soittaa Mammalle. Mamma sanoi, että on ollut rankka viikko pikkumiehellä ja että totta kai voi skipata lätkän ja silti pyytää kaverin kylään. Vitutti, koska itse en todellakaan olisi toiminut noin ja koska ei ole mun paikka kertoa äidille kuinka toimia.

Muuten futiskaverin äiti moikkasi mulle tänään koulun edessä odotellessa, mutta shakkikaverin äiti ei vaikka mä moikkasin sille. Sitten ne meni keskenään juttelemaan eikä tulleet juttelemaan mulle, ja mä jäin jumiin yhden toisen äidin kanssa. Tällä äidillä on niin vahva aussiaksentti, että meni puolet puheesta ohi. Ihan yläastefiilis. Tää johtuu varmaan siitä kun en tehnyt shakkikaverille välipalaa eiliseen shakkikerhoiluun. Ei mun mielestä oo mun homma. Hyvää hyvyyttäni oon laittanut vaan Pojalle enemmän, jonka se on sitten hyvää hyvyttään jakanut shakkikaverin kanssa. Mutta eilen ei ollut ylimääräistä, koska lomamatkan takia oon yrittänyt käyttää kaiken, jota en itse syö, loppuun, ettei jää tänne homehtumaan.

Meinasin jo aiemmin sanoa Mammalle, että saattaisi olla hyvä ajatus jos jätetään Pappalle mainitsematta 1) se eilinen takinunohdus, 2) koulun jälkeisen aktiviteetin skippaaminen, 3) lätkän skippaaminen ja 4) sekä yksien lomalle mukaan otettavien kenkien ja kotiläksyjen unohdus kouluun, jonne pääsee huomenna vasta tunti noiden lomalennon nousun jälkeen. Mutta ajattelin, ettei ole mun paikka, taas kerran. Nyt sitten Pappa täällä tiuskii suljetun oven takana äidille, and I quote, you're not supposed to just fucking cancel his shit like that when he's acting like a fucking baby. Tekisi mieli piipahtaa tuolla, että I fucking told you so, vaikka en kertonutkaan. Tai ehkä siellä koulun pihalla käydyn puhelun aikana mun äänestä saattoi tulvia läpi jonkinlainen disagreement. Toivottavasti tulvi.

Kyllä kouluikäisen lapsen pitäisi jo osata kantaa vastuuta. Eri asia jos jättää sen vastuun tahallaan kantamatta, mutta kun nää on ihan vain sitä, kun toi on niin saatanan vauva eikä kukaan ikinä kerro sille, että stop being a fucking baby. Paitsi minä ilmeisesti. Viimeisen kuukauden aikana oon varmaan kymmenen kertaa kertonut sille, että nyt käyttäydyt kun vauva ja että aiotko taas olla ihan vauva. Menee vaan yli. Varsinkin kun Tyttö huolehtii kyllä omista asioistaan, tai ainakin niistä tärkeistä, joista mä en pysty huolehtimaan - kuten kotiläksyjen mukaan ottaminen koulusta.

Jotain positiivista kuitenkin, nimittäin päätin eilen kirjoittamani perusteella alkaa yrittää olla vähän innostuneempi. Vähemmän suomalaista stereotypiaa edustava. Tiedättekö sen jutun, että jos aloittaa aamun heittämällä tekohymyjä peilin edessä niin hymyt tulee helpommin päivän aikana? Ehkä tässä on sama homma. Juteltiin tänään muun muassa rasismista ja ebolaviruksesta, ja aamulla ensimmäisenä mutistun hey sijasta olin pirteästi good morning. Tuntui luonnottomalta. Ehkä tää tästä. Kaikki päivän pirteily tuntui valuvan kankkulan kaivoon sillä hetkellä kun täällä räjähti. Nyt kaikkia vaan vituttaa. Muakin vähän.

Musta tuntuu, että täällä on hermot kireellä itse kullakin. Huomenna alkaa onneksi loma. Kaikilla.

PS. Arvatkaa kuka herää huomenna viideltä, jotta ehtii koululle talkkarin työajan sisällä hakemaan sitä vitun kotiläksykansioita ja kenkäparia?

Lukijamäärä reippahasti enemmän kuin tuplaantui Sitan postauksen myötä. Että kiitoksia sinne suuntaan vaan ♥

Musta tuntuu, että eilinen oli oikein malliesimerkki hyvästä arkipäivästä. Aamulla herättiin kaikki ajoissa, lapset raahautui alakertaan hyvissä ajoin ja söivät kerrankin hiljaisella äänellä keskenään jutustellen. Yleensä Poika kasaa muroboksit (meillä jokainen syö omia murojaan eli meillä on neljää eri sorttia aina aamupöydässä) linnoitukseksi ympärilleen ja Tyttö tiuskii kaikille ja kaikelle. Kyllähän se tänäänkin heti ensimmäiseksi tiuskaisi kun sen murot eivät olleet pöydässä, ja kun käskin käyttää silmiään ja vaikka katsella vähän tarkemmin, niin omat murot löytyikin toisen boksin takaa ja mulle sanottiin, että en saisi piilotella niitä tolleen. Ja tietty bussiin kiirehtiessään (oi miksi, miksi se täytyy jättää niin viime tinkaan joka helvetin aamu) tuli kommentti, että tein väärää leipää välipalaksi. Käskin taas käyttää silmiä ja kappas kun se leipä olikin toisella vilkaisulla sama mitä oli aamulla pyydetty. Turhauttaa niin paljon kun lapsista kumpikaan ei osaa olla yhtään omatoiminen vaan heti ollaan kysymässä ja valittamassa ja bla bla.

Mutta niin, eilen oli hyvä arkipäivä. Tyttö ehti bussiin, Poika kävi aamulla nopeasti antamassa verikokeet. Lähdettiin sitten heittämään Pappaa metrolle ja jatkettiin siitä koululle. Juttelin vähän aikaan Pojan opettajan kanssa ja se on kyllä niin mukava ja symppis neiti. Tykkään kyllä Tytön opettajasta enemmän, mutta se saattaa johtua siitä, että tää tyyppi näyttää Aziz Ansarin kuumemmalta versiolta, joka osaa käyttää harvinaisia hyvin istuvia vaatteita.

Koska tiistai on siivoojapäivä, menin takaisin nukkumaan koululta palattuani. Puoliltapäivin raahauduin suihkun kautta alakertaan, ja ajankulukseni viikkasin kuivuneet lakanat ja kuskasin ne ylös. You're an angel, miss, kuului siivojalta ja ai että mä rakastan tota naista! Kunpa se kävisi kaksi kertaa viikossa. Paitsi siivoomassa niin myös juttelemassa mun kanssa. Juoruillaan aina ku vanhat rouvat kampaajalla, ja välillä mua ärsyttää kun oon varmaan niin rasittava kun norkoilen vaan juttelemassa kun se tekee töitä?

Hain Pojan koulusta ja kiirehdittiin saman tien lätkätreeneihin, jotka oli tänään kauemmalla hallilla noin 20 minuutin ajomatkan päässä. Ei ollut mutinoita, mitä nyt dramatisoi verikokeen jättämää jälkeä ja kuinka se oli vuotanut verta koko päivän. Propsit pojalle siitä, että itse kokeessa tai sen jälkeen ei sen suuremmin valiteltu! Varsinkin kun maanantaina auto täyttyi kunnon itkuhuudolla kun Tyttö yritti laittaa jogurttilusikkaansa syömisen jälkeen Pojan tyhjään välipalarasiaan ja Poika ei olisi halunnut lusikkaa sinne... Saatoin vähän konahtaa, koska mun kärsivällisyys ei riitä tollaseen. Oikeesti. Onneksi se siitä rauhottui, ja Tytön treenatessa hallilla, Poika löysi mukavan istumapaikan mun koipien välistä ja tehtiin sitten läksyjä koko treenien ajan.

Hallilla ehdin saattaa Pojan jäälle ja vähän heittää läppändeerusta koutsi-C:n kanssa, ja sitten pitikin juosta takaisin koululle hakemaan Tyttö. Pianoharkat oli tänään peruttu opettajan sairastuttua, joten heitin sen suoraan kotiin ja katoin pöydän valmiiksi. Katsottiin yhdessä pari youtubevideota kunnes mun piti taas juosta. Hallilla vastassa oli hikinen Poika ja pari kauhukakaraa, joiden vanhemmat oli myöhässä ja pojat sitten purkivat tätä turhautumista huutamalla Crazy Frog -melodiaa. Ai että. Asiaa ei auttanut se, että oman kakaran keskittyminen oli niin huutamislaulamiselle omistautunut, että kamojen riisumisessa kesti kymmenen minuuttia pidempään kuin yleensä. Lopulta oltiin kotona 40 minuuttia harkkojen päättyisen jälkeen. Jeesus vitun Kristus. Ainakin Poika heitti lätkäkamat kuivumaan ilman mutinoita ja suuntasi heti suihkuun. Syötiin illallinen, Mamma tuli kotiin, suuntasin yläkertaan.

Päivän helppoudesta huolimatta oli jotenkin rättiväsynyt olo. Kävin suihkussa, pesin naaman ja kuivasin tukan, ja sitten suuntasin sänkyyn lojumaan. Heitinpä kynttilänkin palamaan ihan hetkeksi vaan.

Enää kaksi aamua. Sitten viikon vapaa. Eilen oli palkkapäiväkin. Tosin tänään juostiin Pojan kanssa bussiin (joka kuitenkin missattiin) ja samalla iPhone lensi taskusta nätissä kaaressa asfaltille. Sinne meni mun näytönsärkymisneitsyys. Mulle ei ole ikinä käynyt näin yhdenkään puhelimen kanssa, ja nyt kun käy, niin totta kai sen iPhonen, jonka korjaamiseen menee varmaan pieni omaisuus, kanssa. Valitin tästä Pappalle, joka kertoi mulle lähinnän Apple Storen ja mainitsi, että saattaa maksaa mitä tahansa kahdesta sadasta tuhanteen kruunuun. Jes.

Puhuttiin muuten Mamman kanssa aamulla. Tai se puhui mulle. Siitä kun oon niin hiljanen ja kuinka se luulee aina aamusin, etten oo OK tai että oon jostain vihanen? Pistän väsymyksen piikkiin, mutta mä vaan nauroin sille, koska pliis, mitä se olettaa mun olevan 6:45-8:00 välillä yleensä noin kuuden tunnin yöunien jälkeen? Lopulta se totesi, että I'll try to remember, you're not mad, just Finnish. Niinpä kai sitten. En vaan ymmärrä, mitä mun pitäisi tehdä. Jutellaan aina aamusin kuitenkin aika paljon jostain ajankohtaisista aiheista ja lasten päivän ohjelmasta. Kotikotona harvoin ees murahti porukoille mitään ennen kuin teki lähtöä. No, Mamma asui niin kauan jenkkilässä, että ehkä sieltä jäi päälle joku hölötysvaihe. Koska toi ruotsalainen isä on kyllä ihan samanlainen kuin minäkin.

Förlåt vaan kun mulla ei ollut ajankohtaisia kuvia.

(1. Perusaamuruuhkassa istuskelua koululta kotiin ajaessa. 2. Näiden lappujen täyttely on oikeesti rasittavaa. Mutta silti niitä täytellessä tulee aina niin tärkeä olo. Onko tää näitä vanhemmuuden etuja? 3. Lempipaituli. 4. Lempisaapulit. Oon vaan vähän materialisti. Merkkilisti? 5. Hissiselfie. 6. Toin autosta vähän parkkilappusia sisälle, jotta saan ne roskikseen. Niitä vaan kertyy. Hups.)