Nyköping. Tykkäsin. S sponssasi meille matkaherkutkin ja ajo lapset pois alakerrasta, jotta me päästiin katsomaan Spy Kids. Kiitos sulle, täällä on sulle vierashuone vaikka ens viikonloppuna ;♥ Kotiin oli kuitenkin ihana palata, ja tuntui kuin olisi ollut pidemmälläkin reissulla. Tukholmaan palatessa huomasi kuinka askel taas nopeutui ja ihmisten määrä enemmän kuin triplaantui. Sai juosta metroon, nähdä kuinka se lähti kuin lähtikin nenän edestä, juosta liukuportaat ylös ja ehtiä kotibussiin. Sai raahautua kotiin, sai heittäytyä sänkyn ja mennä nukkumaan meikit naamassa ja päivävaatteet päällä.

Nukuin tänään 36 minuuttia pommiin.

Syvä huokaisu. Mistä alottais.

Tää viikko on ollut ehkä hassuin viikko ikinä. Ei siis hauska, mutta kummallisin. Oudoin. Hyvällä tapaa jatkuvasti muuttuva ja normaaliarjesta poikkeava? Tän perheen muutaman vuoden takainen auppari tuli tänne viikon visiitille, ja mä ahdistuin asiasta jo viikkoa etukäteen. Ajatus siitä, että joku, joka osaa nää hommat todennäköisesti paremmin kuin mä, tulee tänne ja tulee olemaan mun seurassa koko työajan, ahdisti ihan hurjasti. Lisäksi yksi iso syy stressiin sun muuhun oli se, että aamulla kun lapset on saatu kouluun ja vanhemmat töihin, niin mää nukun. Nukun keposasti puolillepäivin, ja sitten aloitan mun kotihommat.

Vanha auppari on pitkin viikkoa tehnyt mun duunia niin paljon, että tekisi mieli sanoa vanhemmille, että en vissiin tarvi kuin puolet mun tän viikon palkasta. Mutta koska oon rahanahne paska ja tää vanha auppari ei oo sanonut mitään, niin en sano minäkään. Tullaan ihan mukavasti tän tytön (naisen?) kanssa toimeen, mutta se on ehkä vähän liian vakava ymmärtämään mua? En tiedä. Oon ilonen kun se lähtee sunnuntaina. Sitten enää ensi viikko ja boom, perhe lähtee lomailemaan ja mulla on vaikka mitä kivaa suunniteltuna koko viikoksi!

Mutta niin, tää viikko.

Ensinnäkin, lämpötilat on vIHDOIN laskussa. Viime viikolla paahduin autossa +22 asteessa pelkässä playsuitissa, tällä viikolla oon tarponut kumisaappaissa, sadetakissa ja villahuivissa tumput kädessä ja pipo päässä. Kelpaa. Kiitos Ruotsi.

Kävin eilen lääkärillä. Otin itse selvää lähimmästä terveyskeskusesta (joka ironisesti sijaitsee meidän lähikaupan vieressä enkä oo ikinä edes tajunnut sitä) ja soitin sinne. Varasin ihan itse ajan selitettyäni mun terveysongelmat (jouduin vähän googlettamaan muun muassa tietyn tulehduksen ja tiettyjen jalkapöydän luiden termejä englanniksi) ja tilanteen englanniksi. Sain ajan hienosti 45 minuutin päähän, joten opastin nopeasti vanhan aupparin mun herkkubolognesen saloihin ja ryntäsin suihkun kautta lääkärille.

Siellä kävi ilmi, että mulla oli väärä kortti. Luulin, että SII card eli Kela-kortti riitti, mutta kuulin väärät kirjaimet puhelimessa. No, respan nainen oli todella mukava ja vaikka aiheutin varmaan ihan helvetisti lisätöitä niin se sai kuin saikin mut lääkärille. Ensinnäkin se loi mulle väliaikaisen ruotsalaisen henkilönumeron, mikä ei oo mikään naps vaan juttu. Sitten se vielä hoiti mun lääkärilaskun (1862 kruunua eli 203 euroa, vain siksi kun mun eurooppalainen sairaanhoitokortti ei ole vielä täällä) laskuna niin, ettei mun tarvinnut maksaa sitä vielä. Ja sitten se vielä kun odottelin aikaani niin tuli sanomaan, että jos tuun ennen laskun eräpäivää takasin sen EU-kortin kanssa, niin hän hoitaa mun laskun helvettiin eikä tarvi maksaa kuin se perinteinen 200 kruunua. Olin niin otettu, että teki mieli vähän nyyhkiä. Tuntui, että thank you so, so, so much honestly, you saved my day ei ollut tarpeeksi kiitosta.

Vihaan lääkäreitä. Vihaan vihaan vihaan. Mulla oli kerran koko varpaankynsi irti ja varvas melkeinpä halki reunasta, ja mun äiti suostutteli mua kaksi tuntia lääkärille ennen kuin myönnyin. Olin vähän hermona tostakin lääkäristä, mutta sitten kun menin sisään ja tapasin tän hemmon, niin kaikki stressi katosi. Multa oli jo puhelimessa kysytty, että onko okei jos mut ottaa vastaan lääkäriopiskelija ja bla bla, ja olin, että totta kai, ei mitään ongelmaa. Tää kaveri oli tosi mukava, kuunteli kun diagnosoin itseni ja oli tosi kohtelias ja selkeä. Lisäksi puhuttiin välillä ihan muista asioista kuten Suomesta ja mun lapsista ja sen lääkäriopinnoista! Se nyökytteli mun diagnooseille ja sanoi, että pyytää mentorinsa vielä tähän. No, tää mentor oli tosi mukava lääkärinainen, ja sitten sovittiin, että opiskelija kertoo omin sanoin mentorilleen mitä mä olin kertonut sille ja se oli niin symppis kun väliin tuli ihan turhaa faktaa kuten mun lasten iät ja mistäpäin Suomea oon kotoisin ja mitä mulle kuuluu! Mutta mentorlääkäri oli samaa mieltä ja mun ei tarvinnut edes käydä antamassa näytteitä, vaan sain reseptin käteen. Stressimurtuma on kuulemma jo paranemaan päin ja alaspäin siirtynyt turvotus tarkoittaa nimenomaan edistystä paranemisessa, joten jee! Lisäksi molemmat sanoi, että voin ihan huoletta tehdä kävelylenkkejä, mutta ei kannata juosta ennen kuin kaikki kipu on poissa, paranee nopeammin. Joten jee!

(Edit syyskuussa 2015: me ollaan lääkäriopiskelijan kanssa kavereita nykyään! Lääkärikaveri!)

Tuntuu niin idiootilta, että pitäisi maksaa 1862 kruunua siitä, että kaksi lääkäriä vaan nyökytteli ja vahvisti mun omat diagnoosit, mutta ne oli niin mukavia ja ihania, että kyllä tollasesta palvelusta voisinkin maksaa! Olin koko päivän ihan hypenä ja loistin kuin Naantalin aurinko kun kaikki tuolla vastaanotolla oli niin ihania ihmisiä!

Torstaina saletisti tuleva poikaystävä vei mut kahville ja leffaan vaikka päästiinkin tapaamaan vasta kahdeksan aikaan Pojan lätkän takia. Ja koska oon ihan persaukinen (mulla on 46 kruunua) ja A:lla oli just palkkapäivä, se tarjos. Juotiin kahvit Espresso Housessa ja uskoakseni vitun ruotsalaiset (A on ruotsinsuomalainen!) oli käytetyin termi. Siitä suunnattiin leffaan katsomaan Let's Be Cops, joka oli niin saatanan hyvä, että sai nauraa vedet silmissä monessa kohtaa. Jälkikäteen jubailtiin vähän lisää ja olin kotona vasta puoli yksi yöllä, mutta näytin ihan tältä emojilta, niin ei haittanut yhtään. Helposti yksi kivoimmista illoista täällä!

Huomenna, lauantaina, Mamma järjestää illallisjuhlat kahdelletoista vieraalle. Ihan okei. Tänään en saanut nukkua aamupäikkäreitä kuin liian vähän, buu. Poika oli eilen ihan hirveä painajainen ja sama jatkui aamulla, joten kun vanha auppari kysyi multa, että onko okei jos hän vie Pojan kouluun, niin sysäsin Pojan, sen repun ja auton avaimen sen suuntaan ennen kuin kukaan ehti kissaa sanoa! Ilmoitin, että no minäpä menen sitten nukkumaan, ja vanha auppari totesi, että mene vaan, näytätkin väsyneeltä. Mulkasin vain vähän, koska miten monta kertaa porukka aikoo kertoa ton saman faktan mulle? Tiedän kyllä, se on mun naama. Oon kattonut mun väsynyttä naamaa peilistä varmaan viimeset kymmenen vuotta. Ei tarvi vittu kertoa.

Anyway, kaksikko lähti koulua kohti kahdeksalta, vanhempien jäljiltä ovi kävi suunnillen 8:15 ja seuraavan kerran 8:33 kun vanha auppari tuli kotiin. Ajauduin unten maille kunnes havahduin siihen, että joku kutsuu mun nimeä ja koputtaa ovea. Onneksi oon ihan masteroitunut nukkumisessa, joten en edes kääntänyt kylkeä. 9:03 katsoin kyllä kelloa ja teki mieli kysyä, että mitä helvettiä, luuletko, että tunti on tarpeeks! No, ovi kävi vähän ajan päästä ja uudelleen kymmeneltä, mutta kukaan ei tullut häiritsemään. Sitten mun oma äitini perkeles pisti soittaen ja pakkohan se oli vastatakin. Pari minuuttia puhelun jälkeen kuului koputus ovelta ja myönsin tappioni.

Mentiin sitten autopesun kautta Arningeen pariin kauppaan keräämään kamaa noita kekkereitä varten. Oltiin kotona vasta puoliltapäivin, ja vanhan aupparin kanssa aloitettiin sitten kokkailu. Tarkotuksena oli tehdä tänään kaikki ruoat valmiiksi, jotta huomenna kaikki sujuisi ongelmitta. Ja hyvä että tehtiinkin! Mä lähdin kolmelta hakemaan lapsia, joiden kanssa suunnattiin saman tien koulun toisella toimipisteellä olleisiin leivonnaismyyjäisiin, ja kun palattiin sieltä niin lähdin vartin sisällä Pojan kanssa hakemaan kimppakyytipoikia futikseen. Suunnilleen puoli kuusi olin takaisin kotona ja siirryin avustamaan kokkailussa.

Koska toi Mamma tietää kuinka paljon tykkään kokkailusta, se sitten sanoi, että voidaan Tytön kanssa mennä kellariin kiillottamaan kupariastiat. En tiedä oltiinko sokerihumalassa (se bakesale... sieltä sai kuppikakkuja yHDEN KRUUNUN HINTAAN)) vai mitä, mutta meillä oli tosi hauskaa ja suunnilleen itkunaurettiin koko ajan. Siirryttiin vielä yläkertaan kiillottamaan takan kupariovet ja -edusta, ja samalla revittiin jotain vanhaa t-paitaa räteiksi. Siis yritettiin. Siitä lisää itkunaurua ja Poikakin liittyi joukkoon juuri sopivasti. Oon ilonen siitä miten paljon yhteistä mulla ja Tytöllä on, varsinkin nyt kun ollaan molemmat ihan die hard Pentatonix-faneja (ja tänään luukutettiin niiden musiikkia myös Mammalle, joka oli ihan äimänä koko ryhmän lahjakkuudesta ja vaati saada kuulla lisää) niin meillä vain klikkaa. Jos en oo kotona niin Tyttö saattaa esimerkiksi tekstata mulle ja sitten viestaillaan ja niin edelleen. Ja meillä on ihan tyhmiä insidejuttuja! Aika isosiskofiilis. Paitsi en oo ikinä tullut näin hyvin toimeen mun oman pikkusisaruksen kanssa. Oh the irony..

Kahdeksan aikaan pyöräytin nopeasti lihapullia ja pastaa mulle ja lapsille, ja vanha auppari jatkoi Mamman kanssa kokkailua. Laskin siinä samalla, että tänään on tehty yhdeksän eri ruokalajia huomista varten. Ihan piece of cake siis. Syötiin, ja Mamma ilmotti mulle, että me katetaan pöytä niin sä voit tiskata ja siivota. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, olin ilonen. Tiskivuori oli ihan hullu eikä pöytätasoa näkynyt sen alta, mutta tiskaaminen on niin rentsiä, että huh huh. Ja sitä paitsi kun mä olin vihdoin ja viimein yhdeksältä valmis taas keittiön näkösen keittiön kanssa, niin noi muut vielä katto pöytää ja siisti vierasruokasalia. Olin niin tyytyväinen, että vahingossa lupasin auttaa huomenaamulla Tyttöä sen huoneen siivouksessa.

Huomenillalla oonkin Nyköpingissä. Tai ainakin pitäisi olla. Suomitytsyt kokoontuu taas. Täytyy kai viedä tuliaisiksi joku boksi viiniä tai jotain vaikka oonkin ihan persaukinen. Onneks kohta on palkkapäivä.

Kiitti ja kuitti, allekirjoittanut on vähän väsähtänyt nyt.

Ajattele näitä perinteisiä jenkkiläisiä sarjoja, joissa kaveriporukka istuskelee paikallisessa muutaman kaljan kera ja fiilis on kaikin puolin loistava - juttu lentää ja nauru raikaa. How I Met Your Mother, New Girl, Friends, mitä näitä nyt on. Musta tuntuu, että mulla oli eilen ensimmäistä kertaa ikinä sellainen ilta.

Tapasin eilen yhdeksän mainiota ihmistä. Neljä suomityttöä, yhden ruotsinsuomalaispojan, kolme ruotsipoikaa ja yhden sveitsipojan. En jaksa sen kummemmin selitellä, miten tällainen porukka kokoontui, mutta kokoontuipa kuitenkin ja suurin osa porukasta ei tuntenut entuudestaan. Loppuilta istuttiin pienehkössä baarissa Söderillä, pari pöytää yhteenvedettyinä keskustelukielen vaihtuessa lennossa suomesta ruotsin kautta englantiin. Ja mulle jopa sanottiin (koska minä ja tää ruotsinsuomalainen, A, oltiin se linkki näiden kahden porukan välillä) kiitokset kaikesta, you made my evening. Tuntui aika kivalta. Juteltiin, naurettiin, huudettiin, kinasteltiin (jääkiekosta...) ja heiteltiin suolapähkinöitä toisten suuhun. Kukaan ei vetänyt perseitä eikä kukaan tehnyt mitään tyhmää, mikä on siis mitä yleensä tapahtuu mun baari-iltoina. Ehkä siksi toi lauantai-ilta sai niin spesiaalin paikan mun ajatuksissa.

Mulla muuten ei ole mitään kuvia, koska kaikissa näkyy naamat ja kaikki heilahtaneet baariselfiet haluan muutenkin pitää ihan itselläni.

Lauantai oli niin kiva, joten jatkettiin sitä sunnuntaina - käytiin katsomassa leffa tyttöjen kanssa. Ruotsalaiset leffateatterit on liian valoisia ja sinne tulee staff kertomaan ohjeita ennen näytöstä. Outoa. Otin silti leffaklubikortin, koska why not. Sai ilmaiseksi. Katsoo nyt, että tekeekö sillä mitään.

Kotiin tullessa kuuntelin yhdeksi mun suosikkibändeistä nousseen Pentatonixin uutta albumia. Sen piti tulla vasta tiistaina, mutta istuin eilen syömässä mun thaikkuleftoverseja ja Tyttö tuli ihan tyynesti alakertaan, että they released the new album. Olin heti, että no eihän, se tulee vasta tiistaina, ja katsoin nopeasti iTunesin, jossa albumin kohdalla näkyi yhä vain pre-ordered. Yeah, on Spotify, tuli vastaus, ja samalla sekunnilla Tyttö laittoi soimaan yhden biisin, jonka 30 sekunnin previewiä olin kuunnellut perjantai-iltana vaivaiset neljä tuntia. En oo ihan varma mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä Tyttö kysyi, että uhh, are you crying? ja mun vastaus oli I think I am. Sitten lakosin lattialle ja itkin vähän lisää Tytön nauraessa.

Anyway, albumilla on kappale nimeltään On My Way Home.

Sanotaanko vaikka, että koti alkaa pikkuhiljaa muodostuu tänne, ja Suomi on vaan Suomi. Että when the lights go down in the middle of the night, tänne mä juoksisin. Tai no, juoksin jo, koska suomielämässä valot oli sammumaisillaan just kun mä juoksin pois. Täällä ne palaa kirkkaammin kuin koskaan, ja mun ei tarvi juosta mihinkään.

Mulla on tapana joka aamu kun ajan lapsista toisen (sen, joka ei suostu kulkemaan bussilla siinä missä toinen ei enää suostu kulkemaan autolla) koululle ottaa edes yksi kuva. Nää syysaamut on jotain mahtavia. Lämpötila on edelleen jopa aamusin reippaasti yli kymmenen astetta, mutta jotain fiilistä tossa päivä päivältä mielettömämmässä sumussa on.

Muuten, keskiviikkona ajoin väsyneena autollisen poikia koteihinsa futistreenien jälkeen, ja puoli yhdeksältä autossa oli enää kaksi. Poika ilmoitti futiskaverille, että mulla on kohta synttärit, ja siitä futiskaveri sitten innostui kyselemään multa muun muassa mun ajokortista ja autoista sekä koulunkäynnistä. Lopulta takapenkki hiljeni kuiskutteluksi, ja erotin sieltä yhden lauseen. Is she married? Voi helvata. Teki mieli ajaa otsa törmäyskurssille ratin kanssa. Aluksi oli ihan hauskaa kun kyseli tyhmiä (tosin uskon, että futiskaveri kysyi ihan vilpittömästi... ikävä kyllä...) ja kuittaili vanhenemisesta, mutta nyt alkaa silmä vähän nykiä ja koko homma vituttaa. En oo ikinä edes ollut mikään suuri synttäri-ihminen, let's all get over it ja niin edellen. Huoh.

Tänään oli rento päivä. Aamulla saatoin lapset bussipysäkille, nukuin pari tuntia, suuntasin sitten suihkun kautta kaupungille ja ostin kengät. Sitten ruokakaupan kautta kotiin, lihapullat tulille ja jääkaappiin, ja ei kun lapsia hakemaan. Jo eilen futiskaverin äiti soitteli mulle ja kysyi (sen jälkeen kun oltiin 40 minuuttia höpötelty turhia) josko voisin tuoda futiskaverin kotiin siinä samalla kun hänellä on kotona 5-vuotiaiden synttäripippalot. Of course, no problem! totesin, ja kaduin vasta siinä vaiheessa kun mulla oli autossa Poika ja tämän paras kaveri sekä futiskaveri. Ja tietenkin Tyttö. Kolme poikaa takapenkillä pitää melkosta melua, eikä Tyttö, joka halusi myös äänensä kuuluviin, auttanut asiaa yhtään. Kolmen minuutin ajelun jälkeen jatkoin ajelua kuulokkeet korvilla ja Spotify huutaen. Sama helvetti kuitenkin jatkui illemalla kun oltiin Tytön kanssa haettu thaikkuruoat ja Mamma, joka on kai tulossa kipeeksi - piti kuskata pojat futikseen. Tyttö halusi mukaan, joten sama kaava toistui. Kun pojat oli saatu ulos autosta, päätettiin Tytön kanssa hakea sipsua ja kokista kaupasta. Koska Mamma oli nukkumassa huonoa oloa pois, leiriydyttiin Tytön kanssa takapihan terassille tyynyjen, vilttien ja hyvien kirjojen kanssa. Loppujen lopuksi oltiin vaan kasa raajoja ja vilttejä, mutta oli mukavaa ja jotenkin niin seesteistä. Ai että mä rakastan syksyä ja tätä maata.

Elämä on ihan kivaa. Pyörii aika railakkaasti jääkiekon, nukkumisen ja autolla ajamisen ympärillä. Onneksi kaikki kolme kuuluu mun lempijuttuihin. Vielä kun mun rasitusmurtuma sanoisi jo heipat (turvotus on siirtynyt vähän alas ja vasemmalle mun näkökulmasta, onko hyvä merkki?) ja pääsisin taas kävelemään ja juoksemaan ja kiipeilemään mun kalliolla, niin elämä kukoistais. Ajattelin valloittaa yhden isomman kivenmurikan, jota katselen aina metromatkalla kaupunkiin. Täytyisi vain ottaa selvää, että mistä ja miten pääsen sinne.

No haluan oikeasti. Mutta tänään tuli vähän epätoivonen fiilis.

Pojalla oli joku tosi huonosti ja se on vaan huutanut, huutanut, huutanut koko illan. Se kertoi kaikille, että yes, something is wrong, mutta ei suostu sen enempää asiasta avautumaan, koska you can't help me with it. Dinnerin jälkeen hostmum kuskasi Tytön harrastukseen ja sain sillä välin Pojan vähän leppymään ja nauramaan (vaikkakin tän nauramisen ehtoina oli muun muassa se, että mä kannan herraa reppuselässä ja että herra saa talloa mun jalkoja) sekä ulos vähän lätkää pelaamaan. Kuitenkin koko ton hurjan vartin mikä me ulkona oltiin niin pystyi ihan helposti kertomaan, että nyt ei ollut joku hyvin.

Kesken kaiken Poika sitten ilmoittikin, että menee sisälle. No, annoin mennä ja tunnollisena aupparina siivosin kaikki lätkäkamat pois ja laitoin maalit sivuun. Ovella kävi ilmi, että Poika oli lukinnut mut ulos. Akkukin loppui. Hienoa. Kyllä se sitten kun olin 20 minuuttia soittanut ovikelloa niin tuli avaamaan. Tää oli ihan ensimmäinen kerta kun mun teki mieli raahata toi pentu niskavilloista suihkuun (jonne menosta oli tapeltu koko ilta muutenkin) ja olla huomioimatta. Mutta koska oon rationaalinen ja järkevä ihminen, ilmoitin tyynenä, että kaikki tv- ja internetajat tältä ja ens viikolta on gone.

No, Mamma tuli kotiin Tytön kanssa ja mä olin jo luovuttanut Pojan suhteen. Se huusi ja huusi ja huusi. Ja itki, totta kai. Eikä todellakaan ollut mitään hiljaista nyyhkytystä, vaan oikein riipivää koliikkivauvaitkua. Vittu se on yhdeksän vitun vuotta vanha. Siinä sitten ilmotin Mammalle illan tapahtumista, ja Mamma ehdottaa, että jos Poika pyytää multa anteeksi niin tv- ja internetajat saa takaisin jo kolmen päivän jälkeen. Tässä vaiheessa näin taas punasta, koska noi vanhemmat lupasi mulle, ettei ne ikinä tule kyseenalaistamaan mun auktoriteettiä, että mun työajalla what I say, goes. Poika ei hiljentynyt, ja mua vaan vitutti niin ankarasti kun Mamma yritti hellästi jutella sille. Ois vaan jättänyt sinne huoneeseensa huutamaan helvetin vittu saatana perkele.

Menin sitten kävelemään, koska oli ihan pakko päästä pois talosta. Rasitusmurtumalle ei kuulu hyvää, mutta mun oli pakko ennen kun räjähdin jollekin.

Okei, kävelin vaan reippaan kilsan päässä olevalle kalliolle ja katselin Brommasta lähteviä lentokoneita ja meren melkein olematonta aallokkoa. Näinpähän myös tähdenlennon lentokoneiden joukossa, ja en voi sanoo nähneeni sellasta vuosiin. Mutta silti jostain syvältä sisimmästä tuli heti toive, että kunpa pääsisi pois. Ei kotiin, ei Suomeen. Mutta jonnekin. Siitä tuli oivallus, että mä tarvin ihmisiä. En muita auppareita vaikka oonkin nauttinut kaikkien tapaamieni aupparitovereiden seurasta. Mutta tarvin ihmisen, jolla on oma koti, jonne mä voin marssia kun on paska olo. Tarvin ihmisen, jonka kanssa ei tarvi puhua vaan voi vaan olla ja irrottaa ajatukset arjesta.

Lohduttavaa oli se, että olin ilmottanut eräälle kamulle, G:lle, ennen akun loppumista, että Poika lukitsi mut ulos talosta, ja kun sain just puhelimen taas laturiin ja auki, niin siellä odotti vastaus: what a slimy fucker?? there's room here

Miten nää viikot menee näin nopeesti? Just eilen perheen äiti kysy multa ihan yhtäkkiä, että do you feel like these weeks are going by far too quickly? No todellakin. Musta tuntuu, että mulla ei oo edes mitään kerrottavaa tästä viikosta, vain pieniä palasia sieltä ja täältä.

Yritin auttaa lapsia matikan tehtävissä, mutta auttaminen jäi aika olemattomaksi kun ne käy nyt kolmannella ja kuudennella luokalla samaa matikkaa kun mitä mä lukion ekalla. Onneksi Mamma ilmoitti, ettei mun tarvi. Ja että their math is so hard ja olin vaan et äläpä juu.

Perjantaina käyty keskustelu Mamman kanssa: Hey, are you alright? You look-- I don't have any make-up on. Ohhh. So, uh, it's, uh, just like, my face.

Keräsin tällä viikolla kaikki omenat pihalta, ja siinä meni varmaan pari tuntia. Jo seuraavana päivänä näytti siltä kun en olisi oikeasti kerännyt yhden yhtäkään omenaa. Ja Tyttö on tehnyt jo viisi omenapiirakkaa tällä viikolla, ja annettiin Tytön parhaalle kaverille muovipussillinen, ja lapsilla on ollut neljä omenaa snackina koulussa joka päivä. Silti ne ei lopu.

Mulla on varmaan jalkapöydässä rasitusmurtuma, mikä on ihan tuskallinen juttu kun on liikkeellä noin 40 tuntia arkipäivistä eikä viikonloppuisinkaan huvittaisi istuskella vaan kotona.

Tyttö veti yksi päivä dinnerillä hirveät itkupotkuraivarikilarit kun tajusi, että se missaa perheen jenkkiloman takia kaksi perjantaikoulupäivää. Olisi kuulemma mieluummin koulussa kuin meren rannalla eteläisimmässä osassa Yhdysvaltoja. Ja me muut ei kuulemma ymmäretä.

Oon tällä viikolla kokenut päässeeni hyviin keskusteluväleihin vanhempien kanssa. Pappan kanssa lentää yllättävän hyvää läppää eikä Mammakaan oo niin ylihuolehtiva nipo kun oon ajatellut sen olevan.

Poika suuttui yksi ilta pelaillessa Tytölle kun kaiuttimista sattui tulemaan Pentatonixin Problem, jota Tyttö luonnollisesti alkoi fiilistelemään. Eli siis heilumaan tuolissaan ja lipsynkkaamaan lyriikoiden mukana. Poika ryntäsi itkien pois, koska Tyttö oli so annoying. En edes yrittänyt ymmärtää.

Värjäsin mun tukan ihan itse lauantaina. Oon positiivisesti yllättynyt, mutta kyllä äiti saa sit värjätä uudestaan kun tulee tänne kylään.

Uudelleenaktivoin mun tindertunnuksen, ja heti ekana löysin ruotsinsuomalaisen. Ja mun kun piti nimenomaan etsiä englanninkielistä seuraa, jotta pääsisin hokemaan kaikki fuckshitpisscuntcockassit ulos. Pardon my french.

Lasten isovanhemmat oli viikonloppuna kylässä ja ne halas mua niin tiukasti, että meinasin tukehtua. Partaveteen ja parfyymiin. Lisäksi mulla oli kiire bussiin enkä oo halailuihmisiä. Kamala kokemus.

Käytiin suomityttöjen kanssa tänään museoilemassa, mutta mun mielestä Stadsmuseum vai mikä onkaan oli jokseenkin hikinen ja kämänen paikka ihanan Fotografiskan jälkeen.

Saatoin muuten liittyä Fotografiska Familjeniin. Pääsen hei ilmaseksi sinne sisään nyt sit.

Täällä on vieläkin reippaasti yli +20 astetta joka päivä. Ja nyt on syyskuun puoliväli. Stockholm, can you not.

Äiti käski bloggaamaan.

Mietin tässä yksi päivä, että miksi aamulla 6:45 on niin raskasta herätä, mutta illalla ei väsytä ennen kuin puoliltaöin? Miksi ei saa enää unta aamupäikkäreille kun lapset on koulussa ja talo autiona? Miksi mä pystyn taas elämään ihan heittämällä alle kuuden tunnin yöunilla?

Mut hyvin tuntevat ihmiset varmasti tietää, että kärsin jonkinlaisesta unihäiriöstä. Joskus voin valvoa monta yötä ja päivää putkeen (ennätys tältä keväältä kuusi päivää ja yötä!) kun taas joskus nukun 24 tuntia putkeen, herään pariksi tunniksi ja sitten jatkan tyytyväisenä 12 tunnin unilla. Joskus väsyttää niin paljon, että tuntuu maailmanlopulta. Joskus ei väsytä vaikka silmäpussit ulottuu kohta maahan ja silmänaluset on yhtä mustat kuin hostdadin aamukahvi. Joskus on monta päivää siinä rajamailla - ei tee mitään, tajua mitään, ja silti tunnit vierii ohi, hereillä.

Tästä kaikesta huolimatta, oon aina ollut ylpeä siitä, että mulla on kuitenkin loistavat unenlahjat. Voin nukkua missä tahansa, mihin aikaan tahansa valosta riippumatta, miten pitkään tai lyhyesti tahansa. Unirytmi on aina ollut tuntematon käsite, ja miksipä sitä edes tarvitsisi kun voi ihan hyvin nukkua yhtenä päivänä aamukuudesta aamuyhdeksään ja toisena päivänä aamukahdesta puolillepäivin.

Tänne muutettuani kuitenkin ajattelin, että jes, nyt saan unirytmin. Tuudittauduin siihen ajatukseen, koska saisin rutiinit ja tulisin hääräilemään niin paljon päivän aikana. Totta ja totta - rutiinit löytyy ja hääräilyä on enemmän kuin tarpeeksi. Mutta silti. En voi uskoa, että noi 3-6 tunnin yöunet riittää näillä aktiviteettimäärillä. Tällä viikolla muotia on ollut myös tunneittain heräily - tältäkin aamulta muistan, kuinka heräsin 3:29, 4:10, 5:23 ja 6:10. Joka kerta vilkaisin puhelimen kelloa ja sitten käänsin kylkeä. Mahtavaa.

No, ehkä näistä pääsee yli.

Tänään hain postista (sieltä hiton paskavägeniltä, jonne jouduin myös taskuparkkeeramaan ton mun maantielaivan) äidin lähettämän ensiapupaketin, joka sisälsi sadetakin ja muun muassa valkosuklaata. Maraboun valkosuklaa nyt vaan on liian teollista, ja sen todisti viimeistään se, että Maraboun valkosuklaan ylin ystävä Tyttö kertoi mulle, että oh my god, this is the best thing I've ever tasted ja aneli lisää. Että seuraavassa paketissa saisi laittaa kymmenen levyä. Ne on kuulemma Tokmannilla just alessakin. Ja Taffelin Broadway -sipsut ois kans kova juttu.

Tänään myös keräsin kaikki omenat pihalta, tuloksena pari saavillista. Omenoiden lisäksi puusta tippui ehkä herttasin kissaneiti, jota helliessä sai kyllä hetkeksi aikaa kaikki hullukissanaistarpeet täytettyä. Harkitsin hetken, että huomaisko kukaan, jos ottaisin ton meille. Tytön paras ystävä oli just meillä kylässä, ja siinä sitten tyttöjen kanssa mietittiin, että onko tää ulkokissa vai karkulainen - ei pantaa tai mitään, mikä viittaisi ulkokissaan. Lisäksi neiti oli kovin nuori, kovin tuttavallinen ja kesy, kovin säikky kaikille ulkomaailman äänille ja kovin kodintuoksuinen ja pehmoinen. Illalla vielä kun paras ystävä teki lähtöä ja oltiin samalla ovenavauksella lähdössä tanssitreeneihin Tytön kanssa, kisu tuli uudelleen visiitille. Näpsäistiin parit selfietkin.

Koko ilta on mennyt vakuutellen Tytölle, että toi kissa pärjää kyllä eikä me tulla löytämään sen ruumista huomenna. Huoh. Mutta hei, onnistuin tartuttamaan mun Pentatonix-obsession parhaalle ystävälle. Tytöllä meni melkein hermo ja sen snapchat story täyttykin videoklipeistä, joissa me parhaan ystävän kanssa hoilataan ja tanssitaan.

Niin ja Pentatonixin myötä tuli puheeksi myös sen jäsenet, joista yksi on avoimesti homo ja toinen avoimesti biseksuaali, ja sanonpahan vaan, että nää lapset on tajuttoman järkeviä. Paras ystävä muun muassa otti esiin sen, että joo, joistakin ihmisistä näkee/kuulee, että ne on homoja, mutta se myös kysyi, että miksi ihmiset sanoo sen kuin se olisi paha asia. Ja molemmat ihmetteli, miksei "saa" vaan rakastua ihmiseen, miksi "saa" rakastua vain tietyn sukupuolen ihmisiin. Totesin, että no, ainakin asiat täällä Ruotsissa on paremmin kuin monissa muissa maissa. Tytöt totesi ylpeenä, että niinpä.

Ai niin, Pojalla alkoi myös maalivahtitreenit lätkässä. Oon kovin excited kun saan kuskata kahta täyttä lätkäkassia ja kahta lätkämailaa auton takakontissa. Vaatii vähän luovuutta, mutta oon pro. Plus oon niin paljon nopeempi ja näppärämpi suojusten kanssa, että Poika oikein tiuskaisi koutsi-A:lle eilen, että let her do them. Olin aika ylpee vaikka toi pentu näyttääkin niin saatanan naurettavalta molarikamat päällä. Mietin vaan millon toi kyllästyy mun ainaiseen hold on, I'm taking a photo of you, you look so cute -mantraan ennen halliin astumista... #lätkämutsi

Ensimmäinen biisiotsikko, jonka biisi on ruotsinkielinen?? Albinin Din Soldat on joku kesähittirenkutus, päättelin tän jo elokuun alussa siitä, miten paljon sitä soi joka kanavalla. Fun fact: ennen kuin löysin mun autosta AUX-piuhan paikan (kässärin takana olevassa säilytysboksissa???) niin kävin tasasta tahtia neljää eri kanavaa läpi. Yhdessä vaiheessa David Guetan ja Sam Martinin Lovers on the Sun oli ehkä mun suosikkibiisi (okei, on se vieläkin) ja hihkuin ilosta aina kun se tuli radiosta. Sitten yksi päivä, olin just kuskannut F:n playdeiteille ja Mix Megapolilta sattui just tulemaan about tokan kertsin kohdalta tämä biisi. Fiilistelin, ja rullasin kanavan NRJ:lle. Kappas, sama biisi sieltä. Fiilistelin lisää, ja sitten rullasin SR Mtrplille, ja boom. Sieltäkin. Harmikseni The Voice ei täydentänyt kolmen suoraa, mutta olin aika fiiliksissä siitä huolimatta.

Musiikista ja radioista puheen ollen (puheenollen?), oltiin toisen suomitytön, myöskin A:n, kanssa Rix FM:n ilmaistapahtumassa, jossa esiintyi muun muassa tää Albin, Rixton, Darin, Zara Larsson ja John Martin. Nauttiessa yllättävän kivasta musiikista ja lempeästä kesäsäästä elokuun vikana päivänä, käytiin samalla läpi muun muassa sitä, kuinka helppo on sanoa englanniksi I love you, mutta kuinka vaikea on sanoa minä rakastan sinua. Ja kuinka tyhmältä mä rakastan sua kuulostaa.

Muuten höntsät ei ookkaan höntsät joka puolella Suomea. Oon viikon sisällä joutunut selittämään kahdelle (2) kanssasuomalaiselle, että höntsät on ne collegehousut. Niin siis kollarit, molemmat sanoi. Siis eri otteisiin, koska muutama päivä näiden keissien välillä. Nii eli höntsät, minä vastasin, koska obvious hei. Puin tätä asiaa mun lasten kanssa, mutta se keskustelu kuivu viimeistään siihen kun mietin minuutin, että miten kääntää höntsäillä englanniksi. Voin kertoo, ettei muuten kääntyny.

Mamma on tällä hetkellä meren toisella puolen ja ollaan nelisteen lasten ja Pappan kanssa. Asiat on menny... paremmin? En tiiä miksi, mutta ovatpa kuitenkin. Tai no, okei, aina kun Mamma pyytää Pojalta, että tää tekis jotain niin vastaus on itkupotkuhuutoa ja why are you being so mean to me ja omaan huoneeseen juoksemista. Se on vähän dramaattinen siis. Ja okei, ehkä mullakin on jotenkin helpompi hengittää kun joka toinen tunti ei tuu sitä how are things going -tekstiviestiä eikä joka aamu käydä läpi asioita, jotka mä jo tiedän. Oon tehnyt pitkää päivää, välillä jopa yli 12-tuntista, mutta lapset on käyttäytynyt hyvin ja Pappa ollu tosi chilli, niin ei tunnu missään.

Paitsi ehkä tuntuu, koska yks aamu nukuttiin kaikki (paitsi Pappa, joka herää normaalisti 30min meidän jälkeen) pommiin. Mun ja Tytön iPhonet eivät syystä X herättäneet ja Poika oli unohtanut laittaa digitaalisen kellonsa herättämään. Mä havahduin 7:36, tasan 36 minuuttia myöhässä aikataulusta, ja ryntäsin alas kilpaa lasten kanssa. Pistettiin aamumurot pöytään, hotkittiin safkat, pakattiin kamat ja rynnättiin koululle. Tietty oli se pahin ruuhka-aika meneillään, lapset ehti just ja just ajoissa. Itse istuin kotimatkalla ruuhkassa varmaan puoli tuntia nykien motarilla sellasta 10km/h vauhtia pysähtyen aina viiden metrin välein. Kaiken kukkuraksi Poika unohti liikkakamat kotiin, ja just puhelimen saanut Tyttö tekstasi asiasta mulle vasta kahdeksan (8) minuuttia ennen liikkatuntia. Mulla oli dinner jo valmiiksi liedellä, mutta roiskaisin siitä sitten neljässä minuutissa koululle. Poika sai kivan saarnan, koska eilen pakattiin kaikki kamat yhdessä, ja silti ne ei ollu mukana. Mitä ihmettä oikeesti. Ja kaiken huippu, että Poika oli tänään shakkikaverin luona playdateseilla, koska niillä alkaa futistreenit illemmalla ja meillä on shakkikaverin äidin ja futiskaverin äidin kanssa carpoolsopimus eli tänään oli shakkikaverin äidin vuoro kuskata. No, seitsemän (7) minuuttia ennen treenien alkua Poika on hakkaamassa ovea, että tarvii futiskengät...... Onneksi kentälle ei taida ajaa kuin viisi minuuttia meiltä.

Tää viikko on ollut tähän mennessä tosi hyvä, mutta myös tosi työläs, koska mulla on ollut enemmän vastuuta. Ja kaikki mut tuntevat tietää, että vaikka oonkin poikkeuksetta surkea kaikissa liikuntalajeissa, niin vastuulta ja ongelmilta karkuun juokseminen on se mun juttu. Mutta vaikka tää vastuu tulikin harteille aika extempore, kahden päivän varotusajalla, niin asiat on hyvin enkä oo ottanut turhaa stressiä. Oon vähän ylpee itestäni. (Ja siitä, että Pojan mielestä mun hokkarisolmut on napakammat ja paremmat kuin sen isän tekemät.) Varsinkin siinä vaiheessa kun Pappa eilen täräytti mulle muutamat puhelinnumerot ja ilmotti, että mun pitää sopia huomisen poikien illan aikatauluista näiden sen kavereiden kanssa. No, hoidin aamulla Pojalle torstaiksi ja perjantaiksi playdatet, ja Tytölle playdaten ja sleepoverin perjantaille, niin meni Pappan playdaten sopiminen siinä samalla. Välillä unohdan, että täällä on vaan kaks lasta, eikä kolmea.

Voidaanko puhua ruotsalaisista liikenteessä?

Sopu sijaa antaa. Mitä kauemmaksi ydinkeskustasta tullaan, sitä vähemmän ihmisiä kiinnostaa liikennesäännöt. Niinku positiivisella tavalla. Esimerkiksi meidän naapurusto on ihan järkyttävä risteyshelvetti, eikä missään näy ainuttakaan kolmiota tai vastaavaa järjestyksestä kertovaa merkkiä. Olin ajatellut, että kaikki ovat sitten tasa-arvoisia risteyksiä, mutta aika nopeasti opin, että se menee kuka viittii. Oikealta tulevia ei tarvitse varoa kun ne varovat. Kaikki varovat, ja jonkun pitää tehdä se first move. Moottoritiellä kukaan ei suutu ohituksista, ohittaa voi vaikka oikealta eikä kukaan sano mitään. Ja jos yrität vaihtaa kaistaa, se takana tuleva hidastaa ja tarjoaa tilaa! Ihan oikeasti! Jopa E18-aamuhelvetissä Tukholmaan päin jengi antaa tilaa motarille liittyville niin paljon kuin pystyvät, ja jos joku haluaa äärivasemmalta äärioikealle, niin keskikaistalla ja äärioikealla jengi oikeasti yrittää avata kaistanvaihtopaikkoja. Oon hämmentynyt.

Swedes love their roundabouts. Näin mulle sanottiin kun istuin ensimmäistä kertaa auton rattiin Ruotsissa ja ajoin parkkihallista ulos suoraan liikenneympyrään. Ja tää on ihan totta, tälle liikenneympyrämäärälle ei voi kuin nauraa. Kaikista parasta on se, että tässä aika lähellä on iso ostoskeskus, jonne on aina päässyt motarilta ihan perusramppeja pitkin. Nyt tilalle rakennettaan kaksi liikenneympyrää. Joo, täytyy olla liikenneympyrä.

Nopeusrajoitukset. Taajamassa pääosin 30 tai 40 kilometriä tunnissa, joskus pääsee hurjastelemaan peräti 50 kilometriä tunnissa. Motarilla körötellään turvallisesti seitsemääkymppiä, ja kun päästään vähän kauemmas ydin-Tukholmasta, saattaa rajoitus nousta jopa ysikymppiin. Kummallista on myös se, että ihmiset niiden katumaastureineen, automaattiaudeineen, turbobemareineen ja muine melko kisakireine menopeleineen oikeasti noudattavat näitä rajoituksia. Välillä tekee oikein pahaa ajaa lapsia kouluun hirveessä kiiressä ja huidella kasikymppiä seitsemänkympin alueella tai neljääkymppiä kolmenkympin alueella. Suomessa kun pystyi ihan ilman sen kummempia tunnontuskia ajelemaan taajamassa kuuttakymppiä ja motarillakin vähän reippaammin.

Hidasteet ja töyssyt kumppaneineen. Varmasti tunnetaan myös hidasteina. Meiltä koululle ajaa noin yhdeksän kilometriä, joista yli viisi ajetaan moottoritiellä. Jäljelle jää noin kolme ja puoli kilometriä. Tältä matkalta löytyy kaksi STOP-merkkiä, kolme sokkeloa, viisi hidastetöyssyä ja kaksi kavennusta. Ja nämä kaikki siis meidän päässä, koulu on sen verran kaukana autotiestä, että siellä ei ole hidasteita nähtykään. Onneksi pujottelumanööveri oli helppo oppia, töyssyt ei ole yhtä korkeita kuin Suomessa ja kavennuksissa sopu sijaa antaa.

Kapeat tiet ja pienet parkkiruudut. Ruotsalaiset tuntuu olevan kovin minimalistisia. Jo täällä meidän kaduilla saa hidastaa reippaasti ja kuikuilla ratin yli, että osuuko, jos joku tulee vastaan. Ihan naurettavaa. Ja näitä ajatellaan normikokosiksi teiksi. Mun suosikkikatu koko Tukholman läänistä on Vendevägen, ja varsinkin se kohta, jossa mennään Djursholmin torin ohi. Se on ihan yleinen, erittäin vilkas katu, mutta silti siinä ei mahdu pikkukippoa leveämpi auto ja bussi rinnakkain. Lisäksi tien molemmilla puolilla on parkkiruutuja, jotka ovat lähes poikkeuksetta täynnä. Ja ne autot on yleensä parkkeerattu niin tiivisti, että viimeisen taskuparkkinsa autokoulun ykkösvaiheessa suorittanut meitsi ei lähde edes haaveilemaan sinne parkkeeramisesti. Ja onneksi ei tarvitsekaan, me kun ajellaan tota tietä yleensä vaan jos ollaan menossa toiselle rannalle. Mutta parkkeerausskillsit on kaikilla kyllä ihan huippuunsa hiottuja - jopa mä, peruutuksen master, kalpenen muiden rinnalla kun ne taittavat toinen toistaan massiivisempia autojaan ties mihin koloihin. Ehkä joku päivä mäkin osaan. Nyt pidän saavutuksena jos osaan ajaa varmaan metrin mun vanhaa autoa pidemmän bemmin valkoisten viivojen sisään. Kyllä mä opin ne auton ääriviivat vielä joskus. Oon ihan varma.

Liiallinen vilkun käyttö. Se ruotsalaisilta sujuu ihan liian hyvin. Mä koen olevani siinä kultaisella keskitiellä - käytän vilkkua kun käännyn tai vaihdan kaistaa, ja that's it. Ruotsalaisten ihan lempparijuttu on vilkuttaa liikenneympyrässä sisäänpäin, ihan vaan siksi, että kaikki tietäisi, että ne ajaa sitä nyt ympäri. Sitten vilkutetaan ulospäin kun tehdään lähtöä. Kannattaa myös vilkuttaa kun lähtee parkkiruudusta vaikka parkkihallin tiet ovat yksisuuntaisia ja kaikki kyllä tietävät, minne suuntaan sä oot menossa. Eikä sovi unohtaa vilkkua oikealle kun odottaa pysäkiltä poistuvaa bussia. Koska muuten perässä tulevat autot eivät näe sitä bussia ja ajattelevat, että pysähdyit muuten vaan keskelle tietä. Jep. Tiedän. Muakin turhauttaa. Oon passiivisaggressiivisesti vilkutellut kuin suomalainen ja saanut vain vähän mulkoilua liikenneympyröissä.

Bussikuskit ja se, pitäisikö niitä arvostaa, vihata vai pelätä. Musta tuntuu, että arvostan, vihaan ja pelkään. Täällä on paljon niitä haitaribusseja, joissa on keskellä se taite. Luonnollisesti helpottaa näillä teillä ja liikenneympyröissä ajelemista. Mutta kerran mulla oli auto täynnä lapsia ja ihan tyynesti ajeltiin vaan. Pysäkillä oli bussi, ei vilkkua tai mitään, joten huristeltiin eteenpäin sitä hurjaa neljänkympin tuntinopeutta. No, auton nokka oli just ja just haitarin kohdalla kun bussi alkoi valua kaistalle reipasta vauhtia. Onneksi vastaan ei tullut autoa, koska mun oli pakko kiihdyttää ja väistää toiselle kaistalle - jos oisin pysähtynyt, se peräosa ois vienyt apparin puolelta varmaan ihan reippaasti puskuria. Ja tää kuski kehtasi vielä painaa mulla torvea. Pliis. Tän keissin jälkeen oon kyllä varonut busseja vieläkin enemmän ja todennut, että erittäin harva bussikuski käyttää vilkkua. Mikä saa mut ajattelemaan, että moni bussikuski on varmaan ulkomaalaistaustainen. Ihan vain ruotsalaisten vilkunkäytön perusteella. Mutta pakko niitä on arvostaa, etenkin niitä, jotka ajavat aivan ydinkeskustassa.

Suojatieylittäjän yliajo-oikeus/etuajo-oikeus. Tää on vähän kaksipiippuinen juttu. Jaywalking ei imo oo mikään kauheen suosittu juttu ydinkeskustassa, ihmiset kyllä käyttää nätisti suojateitä. Joskus mennään sopivaan rakoseen vaikka liikennevalot sanois ettei saa, ja joskus mennään nätisti liikennevalojen mukaan. Yleensä saa kipittää aika reippaasti yli ihan sama mitä liikennevalot sanoo. Autoilijoilla kun on tapana tulla vaan ja soittaa torvea aggressiivisesti kun ne kiihdyttää kohti suojatietä. MUTTA. Mitä kauemmas keskustasta tullaan, sitä extremempiä jarrutuksia autoilijat harrastaa ihan vaan siksi, että jalankulkijat pääsisi tien yli. Ei tarvitse olla edes suojatie niin joku pysähtyy ja viittoo, että mee vaa. Kerran venailin ihan kaikessa rauhassa, että liikenne rauhoittuisi, niin ei. Joku sporttiavo veti sellaiset äkkijarrut, että olin ihan varma siitä, että takapenkkiläisten lentokaari päättyisi johonkin mun nenän eteen. Ei siinä mitään, kiittimoikat vaa ja nolona yli.

Huh. Ehkä mä oon nyt tarpeeksi avautunut näistä asioista. Niin ja päivää, jolloin farthinder tai infart ei saa mua edes hymähtämään, ei oo vielä näkynyt. Ja siis mulla ei oo mitään problemaa tän ruotsalaisen liikenteen kanssa, vaan mä ja Tyttö ollaan kohta neljä päivää popitettu Pentatonixin Problem-coveria. Osataan jo Mitchin räppi ulkoa ja sen tanssimuuvit.